Humuspitoisuutta

Humuspitoisuus kuvaa maaperän humuksen osuutta massasta. Humus on maaperän orgaanisen aineksen stabiili osa, joka muodostuu mikrobien hajotuksen ja humifioitumisen tuloksena. Se koostuu erilaisista humus- yhdisteistä, kuten humushapporyhmistä, fulvihapoista ja humiinista, sekä näiden yhdisteiden muodostuneista rakenteista. Humuspitoisuutta käytetään mittaamaan maaperän kykyä varastoida ravinteita, parantaa veden pidättämistä ja tukea rakenteen stabiliteettia. Humus on osa kokonaisesta maaperän orgaanisesta aineksesta, mutta se ei aina kulje käsi kädessä kokonaisorgaanisen aineksen määrän kanssa.

Mittaustapoja on useita. Yleisesti käytetty epäsuora menetelmä on loss-on-ignition (LOI), jossa maaperä poltetaan ja tuloksena oleva painon vähenemä antaa arvion orgaanisen aineksen määrästä. Humuspitoisuuden erottelu voi tapahtua myös kemiallisilla fraktiointiprosesseilla, joissa humushapot, fulvihapot ja humiiniset yhdisteet erotetaan ja määritetään erikseen. Laboratoriot antavat näille mittauksille arvoja prosenttiyksikköinä kuivapainosta tai orgaanisesta aineksesta.

Humuspitoisuus vaihtelee suuresti riippuen maaperätyypistä, ilmastosta, kasvillisuudesta ja maatalouden tai metsähoidon käytännöistä. Esimerkiksi luonnontilaiset tai metsien hoidot maaperät voivat olla humuspitoisempia kuin viljelymaan järjestelmät. Humuspitoisuutta voidaan lisätä lisäämällä orgaanisia aineksia kuten kompostia tai henkiläistämällä maanparannustoimia; tämä voi parantaa hiilen varastointia sekä ravinteiden kiertoa pitkällä aikavälillä.

Kaiken kaikkiaan humuspitoisuuden määrittäminen antaa hyödyllisen kuvan maaperän laadusta ja sen kyvystä tukea kestävää viljelyä sekä ekosysteemin hiilivarastointia.