humuspitoisuuden

Humuspitoisuus tarkoittaa maaperän kuivapainon prosenttiosuutta, joka koostuu humuksesta, stabiilista, pitkäikäisestä orgaanisesta aineksesta. Humus muodostuu humifioitumisprosessin tuloksena ja on osa maaperän orgaanisesta aineksesta; se erottuu tuoreista kasvinjäämistä ja muista nopeasti hajoavista aineista. Humuspitoisuus kuvaa maaperän pitkäikäistä orgaanista ainesta ja sen laatua.

Humuspitoisuudella on keskeinen vaikutus maaperän toimintaan. Se parantaa rakennetta ja aggregaatiota, lisää veden pidättämistä sekä ravinteiden sitoutumista ja saatavuutta. Lisäksi se tukee monipuolista mikrobistoa ja maaperän kykyä sietää kuivuus- tai yllätyskovia kausia. Korkea humuspitoisuus on usein merkki pitkäikäisestä maankäytöstä ja pienentyneestä eroosiosta.

Vaihtelua aiheuttavat maaperätyyppi ja maan käyttö. Metsämailla ja soilla sekä muilla orgaanisesti runsailla maaryhmillä humuspitoisuus on yleensä korkeampi kuin viljelykäytössä olevilla kivennäismailla. Maan muokkaus, eroosio ja intensiivinen viljely voivat alentaa humuspitoisuutta, kun taas komposti- ja muu orgaanisen aineksen lisäys sekä pysyvät kasvillisuus- ja suojakaistat voivat sen nostaa.

Mittaus ja määritys: Humuspitoisuus voidaan arvioida suoraan maaperän kuivapainon perusteella. Yleisiä laboratoriomenetelmiä ovat loss-on-ignition (polttaminen) orgaanisen aineksen määrän määrittämiseksi sekä kemialliset erottelumenetelmät humus-ainesosien (humus-, fulvihappojen ja humiiniryhmien) määrän erottamiseksi. Tulokset ilmoitetaan usein prosentteina, ja ne voidaan korreloida kokonaisorgaanisen aineksen määritykseen.

Käytännön merkitys: Humuspitoisuuden seuraaminen ohjaa kestävän maatalouden ja metsänhoidon suunnittelua; korkeampi humuspitoisuus parantaa satotasoja, veden- ja ravinteiden kiertoa sekä eroosion vastustuskykyä.