viirukset

Viirukset ovat pienempiä tarttuvia taudinaiheuttajia, jotka ovat riippuvaisia isäntäsolusta moninkertaistumisensa varmistamiseksi. Ne koostuvat geneettisestä materiaalista, joka voi olla DNA:ta tai RNA:ta, sekä proteiinikapsidista. Joillakin viroilla on lipidinen ympäristö, jonka tunnetaan lipidi-kalvo (envelope). Viirukset eivät omaa solukkoa eikä omaa aineenvaihduntaa, joten ne eivät voi lisääntyä itsenäisesti; ne replikoituvat vain isäntäsolun sisällä.

Luokittelu ja rakenne vaihtelevat suuresti. Virukset voidaan jakaa DNA-viruksiin ja RNA-viruksiin sekä yksittäiskannaisiin että kaksinkannaisiin genomeihin. Baltimore-luokitus kuvaa virusten replikaatioprosessin perusteella. Kapsidin lisäksi jotkut viirukset kantavat lipidin ympärillä olevaa kalvoa, joka vaikuttaa tarttuvuuteen ja immuunipuolustuksen kohtaamiseen.

Elinkaari alkaa kiinnittymisellä isäntäsolun reseptorikenttään, jatkuen tunkeutumiseen ja kapsidin purkautumiseen. Tämän jälkeen viruksen geneettinen materiaali replikoidaan, kapsidit koottuvat ja vapaudutaan solusta joko solun lysaation tai buddingin kautta. Replikaatio on yleisesti nopeaa ja altistaa virukset mutaatioille, mikä vaikuttaa virulenssiin ja vastustuskykyyn immuniteetille.

Väestötasolla viirukset voivat aiheuttaa yleisiä infektioita sekä vakavia sairauksia. Tartuntareittejä ovat esimerkiksi hengitystie-eritteet, kosketus, veren välityksellä sekä eläin- tai hyönteisvektorit. Immunologiaan kuuluu sekä äärimmäinen vaste (T- ja B-solut, interferonit) että kohdennettu vastustus rokotteiden ja immuunikehityksen kautta. Hoidoissa käytetään rokotteita sekä antiviraalisia lääkkeitä, jotka estävät viruksen replikaatioprosesseja. Diagnostiikassa käytetään PCR- ja serologisia testejä sekä antigeenitestejä.

Esimerkkejä tunnetuista viruksista ovat influenza- ja koronavirukset, HIV, HPV sekä hepatiittiviruset. Viirusten tutkimus seuraa uusien epidemioiden ja hoitomenetelmien kehitystä sekä auttaa julkista terveyttä ehkäisevissä toimenpiteissä ja rokotuskampanjoissa.

---