Säteilytestauksen päätavoitteena on varmistaa, että laitteet täyttävät rad-hard- tai säteilykestävyyden vaatimukset. Tämä sisältää toleranssien määrittämisen, suorituskyvyn säilyttämisen haitallisissa säteilytilanteissa sekä riskien minimoimisen. Sovelluksia ovat muun muassa avaruuslaitteet, ydinlaitteet, sotilas- ja teollisuussovellukset sekä kriittiset lääketieteelliset laitteet, joissa säteily voi vaikuttaa elektroniikkaan, materiaaleihin tai mittaustarkkuuteen.
Säteilytestauksessa käsitellään erilaisia säteilytyyppejä ja mittaustapoja. Yleisiä on ionisoivan säteilyn testaaminen gamma- tai X-säteillä, sekä hiukkassäteet kuten protonit, neutronta tai raskaat ionit. Testit jakaantuvat tyypillisesti:
- TID-testaus (Total Ionizing Dose), jossa mitataan säteilyaltistuksen kokonaisannostuksen vaikutuksia elektronisiin piireihin ja eristemateriaaleihin.
- Displacement damage -testit, joissa korvaantuu/kadotaan kärkeäineen ja defektit materiaalissa säteilyn seurauksena.
- Single Event Effects (SEE) -testit, joissa tutkitaan säteilyjänteisten virheiden mahdollisuutta elektroniikassa.
Testauslaitteistossa käytetään dosimetriaa ja standardoituja protokollia annostuksen ja vastauksen varmistamiseksi.
Säteilytestaus tarkoittaa suunnitteluvaihetta, jossa testiparametrit määritellään laitteiden soveltuvuuden perusteella, sen jälkeen suoritetaan altistus ja kohteiden toimivuus sekä suorituskyky arvioidaan ennen ja jälkeen testin. Tulokset analysoidaan, ja tarvittaessa suoritetaan lisätestauksia tai suunnittelumuutoksia yllä mainittujen toleranssien varmistamiseksi. Dokumentaatio ja jäljitettävyys ovat keskeisiä osia hyväksymisessä.
Säteilytestauksessa noudatetaan kansainvälisiä ja toimialakohtaisia standardeja sekä laboratorion laadunvarmistusmenettelyjä. Tyypillisiä viitekehyksiä ovat rad-hard- ja säteilykestävyysstandardit sekä laboratoriokohtaiset kalibrointi- ja todennusmenettelyt. Testaajat kiinnittävät huomiota myös turvallisuus- ja ympäristövaikutuksiin sekä raportointiin.