luontokäytön

Luontokäytön käsite viittaa siihen, miten ihmiset käyttävät luonnonvaroja ja maisemaa elinkeinoihinsa, virkistykseen ja hyvinvointiin. Se kattaa sekä aineellisen hyödyntämisen, kuten metsätalouden, kaivostoiminnan, kalastuksen ja maatalouden, että ei-raaka-aineelliset toiminnot, kuten retkeilyn, luontomatkailun ja maiseman kokemisen. Luontokäytön suunnittelussa pyritään tasapainoon: turvataan ekosysteemipalvelut ja biologinen monimuotoisuus sekä minimoidaan haitalliset vaikutukset.

Keskeisiä periaatteita ovat kestävä käyttö, jossa hyödyntäminen sopeutetaan luonnon kantokykyyn; kokonaisvaltainen arviointi ekosysteemipalveluiden, ilmastovaikutusten ja ihmistarpeiden välillä; sekä varovaisuus ja ennakoiva suunnittelu. Suomessa jokamiehenoikeudet mahdollistavat yleisen pääsyn luontoon ja pienen kokoisen luonnonvarojen käytön, kunnioittaen kuitenkin luontoa ja toisten oikeuksia.

Toiminta-alueet ovat ulkoilu ja julkinen pääsy luonnonalueille, metsätalouden ja muiden elinkeinojen kestävä toteuttaminen, kalastus ja metsästys, maatalous ja laidunnus sekä luonnonläheinen matkailu.

Lainsäädäntö ja hallinto ohjaavat luontokäyttöä sekä kansallisella että alueellisella tasolla. Esimerkkejä ovat Natura 2000 -verkosto EU-tasolla sekä kansalliset ympäristö-, maankäyttö- ja vesistöä koskevat säädökset, joiden kautta pyritään turvaamaan luonnon monimuotoisuus sekä huomioimaan kestävän käytön vaikutukset.

Haasteita ovat tasapainon löytäminen käytön ja luonnon tilan välillä, sekä ilmastonmuutoksen ja taloudellisten intressien muuttuessa. Kestävän luontokäytön edistämisessä korostuvat ekosysteemipalvelujen arvottaminen, yhteisöllinen päätöksenteko ja kulttuuriperinteiden huomioon ottaminen.