Lainsäädäntö

Lainsäädäntö tarkoittaa yhteiskunnan sääntöjen muodostamista yleisten oikeusnormien järjestelmänä. Se ohjaa hallinnon toimintaa, turvaa yksilöiden oikeudet ja ylläpitää oikeusjärjestyksen ennustettavuutta. Lainsäädäntö syntyy sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla, ja sitä sovelletaan yleisesti julkisessa elämässä, liike-elämässä ja yksityiselämässä.

Lähteet ja rakenteeltaan lainsäädäntö voidaan jakaa perustuslakiin, lakeihin ja asetuksiin sekä alempiin säädöksiin. Perustuslaki on ylimmän oikeusnormin asemaan kuuluva perusta; se määrittelee valtiollisen rakenteen, perusoikeudet sekä vallan kolmijaon. Lait antavat yleisiä säännöksiä tietystä oikeudenalasta ja ne hyväksytään eduskunnassa. Asetukset ja ministeriöiden antamat määräykset täydentävät lainsäädäntöä yksityiskohtaisilla säännöksillä ja toimeenpanosäännöksillä, jotka ohjaavat viranomaisten toimintaa. Kunnat voivat tehdä paikallisia säädöksiä, jotka ovat voimassa paikallisessa hallintotasossa, mutta ne eivät yleensä korvaa kansallista lainsäädäntöä.

Lainsäädäntöprosessi alkaa usein hallituksen esityksestä, jonka eduskunta käsittelee ja vahvistaa. Valtiovalta, säädösten hillitsemiseksi, vahvistaa lait ja asetukset. Suomessa korkeasti luettava rooli on myös EU-lainsäädännöllä: direktiivit ja asetukset vaikuttavat kansalliseen lainsäädäntöön, jolloin direktiivien toimeenpano vaatii kansallisen lain tai asetuksen muuttamista tai säätämistä. Oikeuskäytäntö tulkkaa ja soveltaa lainsäädäntöä, ja se voi vaikuttaa lainsäädännön kehittämiseen. Lainsäädäntö on julkista ja sen teksti sekä soveltaminen löytyvät virallisista oikeudellisista kokoelmista, kuten Finlexistä.