lainsäädännön

Lainsäädäntö tarkoittaa sääntöjen kokonaisuutta, jotka ohjaavat yhteiskunnan toimintaa ja määrittelevät yksilöiden sekä viranomaisten oikeudet ja velvollisuudet. Lainsäädäntö koostuu normeista, jotka ovat velvoittavia ja oikeudellisesti sitovia.

Normeilla on eräitä hierarkioita: korkein normi on perustuslaki, jonka muuttaminen edellyttää erityisjärjestelyjä; sen alapuolella tulevat lait, joiden säätämistä lainsäätäjä, kuten eduskunta, ohjaa. Lisäksi hallituksen asettamat säädökset ja viranomaisten antamat määräykset täydentävät lainsäädäntöä. EU-lainsäädäntö sekä kansainvälinen oikeus voivat vaikuttaa kansalliseen normijärjestykseen.

Lainsäädäntöön liittyy prosessi: aloitteet voivat tulla hallitukselta tai kansanedustajilta; valmistelu tapahtuu usein valiokunnissa; lakiehdotus käy läpi usean vaiheen ennen hyväksyntää; lopullinen teksti julistetaan ja julkaistaan, jolloin se tulee voimaan.

Lainsäädäntö luo oikeudellisen kehyksen, joka vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteisöihin. Se tarjoaa oikeusvarmuutta, eriyttää vallankäyttöä ja turvaa perusoikeuksia. Viranomaiset soveltavat lainsäädäntöä hallinnassaan; oikeuskäytäntö tulkitsee ja täydentää lakien soveltamista.

Lainsäädäntö muuttuu ajan myötä; se reagoi yhteiskunnan muutoksiin, taloudellisiin tarpeisiin ja kansainvälisiin velvoitteisiin. Kansainvälinen ja EU-oikeus voivat vaikuttaa kansallisiin normeihin ja edellyttävät lainsäädännön päivittämistä.