Kynnystekniikka

Kynnystekniikka on termi, jota käytetään kuvaamaan menetelmiä, joilla mitataan havaintokynnyksiä ja herkkyyttä eri ilmiöissä. Tämän alan tavoitteena on määrittää pienin stimulus tai pienin muutos, jonka subjekti voi havaita tai jolla on käytännön merkitystä tietyssä tehtävässä. Kynnystekniikkaa sovelletaan muun muassa sensori- ja aistitutkimuksessa, psykofysiikassa sekä lääketieteellisessä ja teollisessa laadunvalvonnassa.

Kynnystyypit jaetaan usein sen mukaan, millaista havaintokyvyn rajaa mitataan. Absoluuttinen havaintokynnys on pienin stimulaatio, jonka henkilön havaintokyky voi ylläpitää tietyllä toistuvuudella. Erotuskynnys (tai differentiaalikynnys) puolestaan mittaa pienimmän muutoksen suuruutta, jonka havainto- tai suorituskyvyssä voidaan erottaa. Lisäksi voidaan puhua eri ilmiöiden havaitsemis- ja päätöskynnyksistä sekä signaali-vastaanottoanalyysiin liittyvistä kuluvaikutuksista.

Menetelmät ovat yleisesti psykologian ja sensoriikan käytössä. Yleisimpiä ovat staircase-menetelmä (sarjakäymin asetettavat stimulusarvot), menetelmä kiinteiden stimulusriippuvuuksien kautta (constant stimuli) sekä adaptiiviset menetelmät kuten QUEST ja muut bayesilaiset lähestymistavat. Näiden avulla voidaan nopeasti ja luotettavasti kartoittaa kynnystasoja ottaen huomioon yksilölliset vaihtelut sekä toistettavuuden.

Sovelluksia on monia: aistin- ja sensoritutkimukset (kuulo, näkö, haptisuus, maku), lääkkeiden ja hoitojen tehon määrittäminen sekä laadunvalvonta teollisuudessa (mitä pienet toleranssit tarkoittavat käyttäjäkokemuksen tai turvallisuuden kannalta). Kynnystekniikan haasteita ovat yksilöerot, motivaation vaikutus ja ympäristötekijät sekä tarve standardoinnista ja replikoitavuudesta.

Kynnystekniikka on kehittynyt sekä teoreettiseksi että soveltavaksi työkaluksi, joka yhdistää psykologian periaatteet mittaustarkkuuteen ja käytännön päätöksentekoon. See also psykofysiikka, havaintokynnys, signaalin havaitsemisteoria.