Hämäränäkö

Hämäränäkö tarkoittaa silmien kykyä nähdä huonossa valaistuksessa. Ihmisen hämäränäkö perustuu sauvasoluihin, joita on runsaimmillaan verkkokalvon reuna-alueilla. Sauvasolut ovat erittäin herkkiä pienelle valolle, mutta ne antavat vain mustavalkaisen kuvan eikä paljon yksityiskohtia verrattuna tappisoluihin, jotka vastaavat väreistä ja tarkasta näöstä kirkkaassa valossa.

Verkkokalvolla on kaksi päätyyppistä valoa aistivaa solua: sauvasolut ja tappisolut. Sauvasolut mahdollistavat näkemisen hämärässä ja ovat pääasiassa vastuussa vähävaloisasta näöstä, kun taas tappisolut reagoivat voimakkaammin kirkkaaseen valoon ja tarjoavat värit sekä paremman yksityiskohdan päivänvalossa. Hämäränäössä näkö on herkempi liikuttavien kohteiden havaitsemiselle, mutta värejä ei näe eikä yksityiskohtien tarkkuus kärsii.

Sopeutuminen hämärään vie aikaa. Pupilien laajentuminen pienentää valon määrää silmään, ja sauvasolujen rodopsiini-pigmentti regeneroituu valosta pimeyteen sopeutuessa, mikä voi kestää noin 20–30 minuuttia. Tämän jälkeen herkkyys paranee, mutta näkö on edelleen heikompi kuin kirkkaassa valossa.

Yöaikainen näkö on yleensä alhaisempi sekä kontrastin että yksityiskohtien havaitsemisen osalta. Sauvasolujen ja tappisolujen jakauma verkkokalvolla aiheuttaa, että yöaikaan näkö perustuu enemmän perifeeriseen kuin foveaaliseen näköön. Ikä, lääkkeet, alkoholi sekä eläin- tai sairausperäiset tekijät voivat heikentää hämäränäköä.

Hämäränäköa voidaan tukea sekä luonnollisesti että teknologian avulla. Luonnollisia keinoja ovat rauhallinen silmien sopeutuminen, kirkkaan valon välttäminen ennen pimeälle siirtymistä sekä punavaloa hyödyntävät käytännöt. Teknologisesti on kehitetty yö- ja infrapunatuotteita sekä muita näköä parantavia ratkaisuja, joita käytetään esimerkiksi turvallisuudessa ja retkeilyssä.