Lipofiisuus

Lipofiisuus on kemiallisen yhdisteen ominaisuus, joka kuvaa sen taipumusta liueta rasvoihin ja lipideihin sekä affiniteettia epäpolaarisiin ympäristöihin. Se on vastakohta hydrofiilisyydelle ja vaikuttaa ratkaisevasti biologisiin prosesseihin, kuten solukalvon läpäisemiseen.

Mittaaminen ja arvojen tulkinta: yleisimmät mittaukset perustuvat logP-arvoon (octanoli–veden jakautumiskerroin) sekä logD-arvoon, joka huomioi happamuuden vaikutuksen ionisoituneessa tilassa. LogP kuvaa neutraalin molekyylin lipofiisuutta; logD kertoo lipofiisuuden ionisoituneessa tilassa suurempien tai pienempien pH-arvojen mukaan. Menetelmiä ovat shake-flask, HPLC ja laskennalliset estimoinnit. Tulokset voivat vaihdella olosuhteista ja mittausmenetelmästä riippuen.

Biologisessa kontekstissa lipofiisuus vaikuttaa imeytymiseen, jakautumiseen ja toksisuuteen. Suurempi lipofiisuus voi parantaa solukalvon läpäisevyyttä ja kudosjakautumista, mutta heikentää vesiliukoisuutta ja lisätä metabolian sekä plasmaproteiinien sitoutumisen riskiä. Se voi myös vaikuttaa veren–aivoesteen läpäisyyn ja siten farmakokinetiikkaan sekä toksikologisiin riskitekijöihin.

Lääkeainekehityksessä lipofiisuutta pyritään hallitsemaan, jotta saavutetaan sekä riittävä imeytyminen että riittävä vesiliukoinen tasapaino. Lipinskiin säännöt ja muut ohjeet ottavat lipofiisuuden huomioon; yleisesti tavoitteena on kohtuullinen lipofiisuus, joka tukee optimaalista farmakokinetiikkaa ja turvallisuutta.

Rajoitukset: lipofiisuus ei yksin määrittele lääkkeen käytettävyyttä; ionisaatio, molekyylikoko, hajoaminen ja proteiinisidonta vaikuttavat lisäksi huomattavasti. Lisäksi mittaustulokset ja biologiset vaikutukset voivat poiketa riippuen mittausmenetelmästä ja kontekstista.