vesiliukoinen

Vesiliukoinen tarkoittaa, että aine liukenee veteen ja muodostaa liuoksen. Sitä käytetään laajasti kemiassa, farmakologiassa, elintarviketieteissä sekä ympäristötieteissä. Vesiliukoisuus syntyy tavallisesti molekyylin polaarisuudesta ja/tai ionisoituvuudesta sekä vedyn sidoksista veden kanssa. Ominaisuus voi muuttua olosuhteiden mukaan, kuten pH:n tai lämpötilan vaikutuksesta.

Vesiliukoisuuteen vaikuttavat tekijät ovat moninaiset: polaarisuus ja kyky ionisoitua, vedyn sidokset sekä pH:n aiheuttama ionoituminen. Lämpötilan nousu yleensä lisää monien kiinteiden aineiden liukoisuutta. Myös ionivahvuus, suolapitoisuus ja muiden liuottimien läsnäolo voivat muuttaa liukoisuutta. Yleisesti polaarisemmat ja ionoituvammat aineet ovat vesiliukoisempia, kun taas pitkäketjuiset ja vähän polaariset yhdisteet liukenevat huonommin.

Seuraukset ja sovellukset: Vesiliukoinen aine liikkuu helposti vesistössä ja elimistössä, mikä vaikuttaa ympäristö- ja terveyskysymyksiin. Lääkeaineiden suunnittelussa vesiliukaisuus vaikuttaa suolen kautta tapahtuvaan imeytymiseen ja biologiseen saatavuuteen; liukoisuus ja lipofiiliys ovat usein kompromissin etsimisen kohteita. Ympäristössä vesiliukoiset aineet ovat helpommin kulkeutuvia ja erityisesti pohjavettä kohti liikkuvia, mikä vaikuttaa saasteiden leviäminen ja puhdistustarpeisiin.

Esimerkkejä vesiliukoisista aineista ovat natriumkloridi (NaCl), glukoosi ja monet pienet ioniyhdisteet sekä useat alkoholit kuten etanoli. Liukoisuutta mitataan yleisesti g/100 ml vedestä tai mol/L lämpötilassa 20–25 °C. Kiinnostavissa sovelluksissa liukoisuus yhdistetään lipofiiliin käyttämällä esimerkiksi Biopharmaceutics Classification System -luokitusta.