vesiliukaisuus

Vesiliukaisuus kuvaa aineen kykyä liueta veteen. Se kertoo, kuinka suuri osa aineesta liukenee tietyssä lämpötilassa. Liukenevuus voidaan ilmoittaa esimerkiksi grammoina liukenevaa ainetta per 100 grammaa vettä (g/100 g H2O) tai molaarisina pitoisuuksina (mol/L). Vesiliukaisuutta määritettäessä otetaan huomioon sekä aineen kemialliset ominaisuudet että ympäristön olosuhteet.

Kiinteällä aineella liukoisuus riippuu molekyylien ominaisuuksista, kuten polariteetista sekä siitä, miten helposti lattice-energia ja hydratisoitumisenergia tasapainottavat toisiaan. Ioniset ja polaariset yhdisteet liukenevat yleensä vettä paremmin kuin ei-polariset yhdisteet. Lisäksi vesiliukaisuuteen vaikuttavat molekyylin koko, hilaenergian suuruus ja mahdollinen ionisoituminen eri pH-olosuhteissa.

Lämpötilalla on usein suuri vaikutus. Monet kiinteät aineet liukenevat paremmin korkeammassa lämpötilassa, mutta poikkeuksia esiintyy. Gaasien vesiliukaisuus kasvaa paineen kasvaessa (Henryn laki) mutta yleensä laskee, kun lämpötila nousee.

Merkitys ja sovellukset ovat laajat: vesiliukaisuus vaikuttaa lääkkeiden imeytymiseen ja bioavailabiliteettiin, ympäristön kulkuun sekä monien teollisten valmisteiden formulointiin. Esimerkkejä: NaCl ja sakkaroosi ovat erittäin vesiliukoisia; monet ei-polariset yhdisteet sekä öljyt liukenevat huonosti veteen. Etanolilla sen sijaan on hyvä vesiliukaisuus ja se sekoittuu veteen laajasti.