virtualisointitekniikoita

Virtualisointitekniikat tarkoittavat menetelmiä, joilla fyysinen laskentaympäristö voidaan jakaa useisiin erillisiin, eristettyihin ympäristöihin. Tavoitteena on resurssien parempi hyödyntäminen, hallinnan yksinkertaistaminen sekä joustavuus skaalata suoritusta ja palveluita. Virtualisointi voidaan kohdistaa laskentaan, tallennusresursseihin, verkkoihin sekä sovelluksiin.

Yleisimmät virtualisointitekniikat jakautuvat useisiin luokkiin. Full virtualization muodostaa virtuaalisia koneita, joissa vieras käyttöjärjestelmä toimii täysin itsenäisesti hypervisorin päällä. Paravirtualisointi vaatii vierasjärjestelmän muokkauksia, mikä parantaa suorituskykyä ja hallittavuutta, mutta rajoittaa tukea ei-muokattaville käyttöjärjestelmille. Laiteavusteinen virtualisointi hyödyntää CPU:n laitteistotukiominaisuuksia kuten Intel VT-x ja AMD-V, mikä pienentää overheadia ja mahdollistaa sulavamman käytön.

OS-tason virtualisoinnissa eli konttori- tai säiliöteknologioiden avulla jaetaan isäntäkäyttöjärjestelmän ydin ja resurssit useille eristetyille kontille. Tämä on kevyempi ja nopeampi kuin täysi virtuaalikone, mutta tarjoaa vähemmän eristystä. Muita osa-alueita ovat verkko-virtualisointi (SDN, VXLAN), tallennusvirtualisointi sekä työpöytä- ja sovellusvirtualisointi. Nämä mahdollistavat keskitetyn hallinnan sekä paremman siirrettävyyden ja resurssien optimoinnin.

Virtualisointien käyttöalueisiin kuuluvat palvelin- ja pilviteknologiat, kehitys- ja testaustyökalut sekä työpöytäinfrastruktuuri (VDI). Toteutuksessa on huomioitava suorituskykyyn liittyvät vaatimukset ja päivitykset, sekä turvallisuus- ja lisensointikysymykset sekä hallinnan monimutkaisuus. Hyötyinä ovat parempi kapasiteetin hyödyntäminen, skaalautuvuus ja palautumiskyky, kun taas haasteina voivat olla järjestelmän monimutkaisuus, lisensointikustannukset sekä turvallisuuteen liittyvät riskit.