ftalaattien

Ftalaatit ovat ftalaattihapon esteriyhdisteitä, joita käytetään pääasiassa plastisoijina PVC-muovien joustavuuden ja kestävyyden parantamiseksi. Ne eivät yleensä ole kytketty polymeeriin, joten ne voivat siirtyä tuotteesta ympäristöön, elintarvikkeisiin tai iholle kuuluvien aineiden mukana. Näin ollen ftalaatit voivat esiintyä monissa päivittäisissä tuotteissa, kuten rakennusmateriaaleissa, pakkausmateriaaleissa, leluissa sekä kosmetiikassa ja joissakin lääketieteellisissä laitteissa.

Käyttö ja tyypit vaihtelevat. Yleisimpiä ftalaattityyppejä ovat matalan molekyylipainon ftalaatit, kuten DEHP (di-2-etyyliheksyyli ftalaatti), DBP ja BBP, jotka ovat erityisen tehokkaita plastisoijia mutta voivat siirtyä helpommin. Korkeamolekyylipainoiset ftalaatit, kuten DINP ja DIDP, tarjoavat pitkäkestoisempaa plastisoimista ja ovat yleisiä PVC-tuotteissa. Joillakin ftalaateilla on erityisiä käyttörajoituksia tai ne on korvattu vaihtoehtoisilla plastisoijilla.

Altistuminen tapahtuu ennen kaikkea epäpuhtauksien, ruoan kontaminaation, pölyn ja kosketuksen kautta kosmetiikkaan sekä joissakin lääketieteellisissä laitteissa. Terveysvaikutuksista on pohdittu endokriinisiä häiriöitä ja kehitykseen liittyviä vaikutuksia sekä eläin- että ihmiskokeissa; näiden yhteyksien vahvistus ja vaikutusten suuruus riippuvat aineesta, pitoisuudesta sekä altistumisesta. Tutkimukset altistusten pitkäaikaisesta vaikutuksesta ovat vaihtelevia, ja riskinarviointi vaihtelee maittain.

Sääntely ja ympäristö: EU:ssa ftalaatteihin kohdistuvat rajoitukset ovat tiukentuneet erityisesti lasten leluissa ja elintarvikkeiden pakkausmateriaaleissa, ja useita ftalaatteja on rajoitettu kosmetiikassa. Joillakin markkinoilla on pyritty vähentämään ftalaattien käyttöä ja siirtymään vaihtoehtoihin, kuten DOTP tai ATBC, mikä on johtanut uusien plastisoijien käyttöönottoon. Ympäristössä ftalaatit hajoavat hitaammin kuin monet muut epäorgaaniset yhdisteet, ja ne on todettu presence ilmakehässä, vesissä sekä eläinten kudoksissa.