Puolustusvalmius

Puolustusvalmius on valtion ja yhteiskunnan kyky torjua aseellinen hyökkäys sekä turvata elintärkeät toiminnot kriisitilanteissa. Se kattaa sekä sotilaallisen valmiuden, kuten puolustusvoimien koulutuksen, mobilisoinnin ja logistiikan, että siviilivalmiuden, jonka piiriin kuuluvat kriisinhallinta, infrastruktuurin turva, energian ja telekommunikaation turvaaminen sekä hätäpalvelut.

Puolustusvalmiuden tavoitteena on ehkäistä uhkia, parantaa kykyä vastata uhkiin sekä turvata yhteiskunnan toiminta myös poikkeusoloissa. Valmius ylläpidetään sekä määrällisesti että laadullisesti: koulutus- ja harjoitustoiminta, reservijärjestelmä ja mobilisointikyky sekä kaluston ja logistiikan ylläpito. Suomessa suuret periaatteet pohjautuvat yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan siviilivalmiuteen.

Valmiutta koordinoivat viranomaiset ja toimijat muodostavat valtion turvallisuus- ja puolustusjärjestelmän. Puolustusvoimat, puolustusministeriö sekä pelastus- ja kriisinhallintaviranomaiset vastaavat sotilaallisesta ja siviilivalmiuden yhteensovittamisesta. Lainsäädäntö sekä strategiset suunnitelmat määrittävät tavoitteet, resurssit ja mahdollisen mobilisoinnin käyttöönoton. Kansainväliset liittoutumat, kuten Nato-jäsenyys, vaikuttavat valmiuden standardeihin ja kumppanuuksiin.

Nykykeskustelu puolustusvalmiudesta korostaa kykyä torjua hybridiuhkia, kyberhyökkäyksiä ja valtioiden ulkopuolisten toimijoiden epäperinteisiä tekoja. digitalisaatio ja kriisinhallinta vaativat tehokasta informaatiovaikuttamista, tiedustelua ja logistiikan uudistamista sekä resurssien oikea-aikaista suuntaamista. Taloudelliset rajat, teknologian saatavuus ja työvoiman saatavuus vaikuttavat valmiuden kehittämiseen. Suomessa puolustusvalmius on historiallisesti korostanut maanpuolustusta ja yleistä sitoutumista kansalliseen turvallisuuteen; Nato-jäsenyys vahvistaa liittouman tuomia muita valmiuksia.

Katso myös puolustusvoimat, kriisinhallinta, siviilivalmius sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.