Mikroaaltoviestintä

Mikroaaltoviestintä tarkoittaa tiedonsiirtoa, jossa tiedot välitetään radioaalloilla mikroaaltotaajuusalueella. Yleisimmät taajuusalueet kattavat noin yhdestä gigahertsin (GHz) useisiin satoihin gigahertseihin. Mikroaaltoviestintä kattaa sekä maanpäälliset point-to-point -linkit, kuten tele- ja tietoliikennebackhaul-verkot, että satelliittiyhteydet. Se on erityisen tärkeä tekniikka paikoissa, joissa kuiduttaminen tai kuituyhteyksien rakentaminen on kustannuksiltaan epäkäytännöllistä tai tilapäistä verkkojen järjestämistä tarvitaan.

Tekniikka ja keskeiset komponentit koostuvat lähettimestä, vastaanottimesta sekä suuntaavista antenneista, joiden avulla muodostetaan tiukasti fokusoitu radiolinkki. Yleisiä modulaatiotekniikoita ovat QPSK sekä 16- ja 64-QAM, joita käytetään korkeamakaisiin tiedonsiirtokuormiin virheenkorjauksineen. Linkin onnistuminen vaatii usein näköyhteyden (line-of-sight) ja riittävän esteettömän polun; monissa tapauksissa käytetään toistimia tai usean polun redundanssia. Sääolosuhteet, etenkin korkeamman taajuuden linkeissä, voivat heikentää suorituskykyä.

Käyttökohteet ovat pääasiassa teleoperaattorien taustayhteydet ja kaupungin sekä maaseudun verkkojen backhaul-yhteydet, mutta mikroaaltoviestintää hyödynnetään myös kriittisissä infrastruktuuriesiintymissä sekä tilapäisissä tai hätätarpeisiin tulevissa verkoissa. Edut sisältävät korkean kaistanleveyden, alhaiset viiveet ja nopean käyttöönoton verrattuna kuituyhteyksiin, kun taas haasteisiin kuuluu kustannukset, sääherkkyys ja vaadittu suora näkyvyys sekä spektrin lisensointi ja sääntely.

Sääntely ja kehitys: Spektriä säännellään tiukasti, ja käytettävä taajuus määräytyy luvanvaraiseksi tai vapaasti käytettäväksi alueittain. Kansainvälisesti ITU sekä alueelliset järjestöt, kuten CEPT ja ETSI, ohjaavat standardeja, ja kansallisella tasolla toimivat viranomaiset kuten Traficom Suomessa. Kehityssuunta kohdistuu mmWave- ja korkeille mikroyhdeille sekä entistä tiiviimpien, luotettavien backhaul-verkkojen rakentamiseen.