Luonnonkäyttöä

Luonnonkäyttöä tarkoittaa ihmisen toimintaa, jolla hyödynnetään luonnonvaroja, ekosysteemipalveluita ja ympäristöön liittyviä resursseja. Käyttö voi olla taloudellista, kuten metsätalous, kaivos- tai maataloustuotanto, tai ei-taloudellista, kuten virkistys, kulttuuriperinteet ja tutkimus. Keskeistä on kestävän kehityksen periaate: käyttö ei saa ylittää luonnon kantokykyä eikä aiheuttaa kohtuuttomia ympäristöhaittoja.

Luonnonkäytön suunnittelu ja hallinta perustuvat sääntelyyn, lupa- menettelyihin ja valvontaan. Suomessa ja monissa muissa maissa päätöksentekoa ohjaavat maankäyttö- ja rakennuslaki sekä muut lait luonnonvarojen käytöstä. Ympäristövaikutusten arviointi (YVA), luonnon- ja vesistöjen suojelu sekä vesitalouslainsäädäntö ovat osa päätöksentekoa. Käytännössä tämä merkitsee lupamenettelyjä, suunnitteluprosesseja sekä mahdollisten vaikutusten ennalta arviointia ja ehkäisyä.

Luonnonkäytön yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ovat oikeudenmukainen etujen ja kustannusten jakautuminen sekä sidosryhmien osallistuminen päätöksentekoon. Suomessa ja muualla huomioidaan sekä alueellinen että kansallinen hallinto että alkuperäiskansojen oikeudet ja tilanne. Lisäksi korostetaan ekosysteemipalveluiden huomioimista, joissa luonnonvarojen käyttö tukee sekä taloudellisia että kulttuurisia tavoitteita.

Esimerkkejä luonnonkäytöstä ovat metsätalous ja vesistöjen hyödyntäminen, kaivos- ja energiahankkeet sekä kalastus, maatalous ja maa-alueiden virkistyskäyttö sekä luontomatkailu. Ympäristön, talouden ja sosiaalisten tavoitteiden yhteensovittaminen vaatii kestävyysperiaatteiden noudattamista, seuranta- ja arviointijärjestelmiä sekä joustavaa sopeutumista ilmastonmuutokseen ja talousvaihteluihin.