Lannoituskierron

Lannoituskierto tarkoittaa ravinteiden kiertoa viljelymaaperän ja kasvien välillä. Sen tavoitteena on turvata kasvien ravinnetarpeet samalla kun maaperän ravinnevarat pidetään vakaana ja ympäristövaikutukset minimoidaan. Keskeisimpiä ravinteita ovat typpe (N), fosfori (P) ja kalium (K), sekä mikro- ja sekundääriset ravinteet kuten kalsium, magnesium ja rikki. Lannoituskierron toimintaan vaikuttavat maaperän ominaisuudet, ilmasto, viljelykierto ja kasvukauden aikataulut.

Ravinteita voidaan toimittaa lannoitteina tai orgaanisista aineista kuten kompostilla, lieteliemellä ja lantakorjauksien sivutuotteilla. Ravinteet siirtyvät kasveille juurten kautta ja maaperä varastoi niitä sekä muuntaa epäorgaanisiksi muodoiksi, joita kasvit voivat käyttää. Mineralisaatio vapauttaa ravinteita orgaanisesta aineesta, ja immobilisaatio sitoo ravinteita, jolloin niiden saatavuus vaihtelee mikrobiaktiivisuuden ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta. Saatavuus riippuu muun muassa lämpötilasta, kosteudesta ja C:N-suhteesta.

Kierron kannalta keskeisiä prosesseja ovat ravinteiden otto kasveilta sekä menetykset, kuten huuhtoutuminen, ammoniakin haihtuminen ja denitrifikaatio. Nämä riskit kasvavat kasvukauden aikana sekä maan rakenteen ja vedenpaineen kanssa. Lannoituskierron hallinta perustuu maaperä- ja kasvitutkimuksiin sekä suunnitteluun.

Kestävän lannoituksen tavoitteena on tasapainottaa ravinteiden saanti ja tarve sekä säilyttää maaperän hedelmällisyys. Tämä saavutetaan oikea-aikaisella ja oikea-annoksisella lannoituksella sekä viljelykierron optimoimisella, kuten vuoroviljelyllä, viljelykasvien valinnalla ja orgaanisten aineiden lisäämisellä.

Euroopan unionin ja Suomen lainsäädäntö sekä suositukset ohjaavat käytäntöjä. Maaperätutkimukset ja kasvien ravinnetarpeen arviointi ohjaavat lannoitusten määrää ja ajoitusta, ja nitraattidirektiivi sekä vesien suojelua koskevat toimenpiteet tukevat ympäristön kannalta kestävää kiertoa.