Etähavainnointiteknologia

Etähavainnointiteknologia, tunnettu myös nimellä kaukokartoitus, viittaa tiedonkeruumenetelmiin, jotka eivät vaadi fyysistä kontaktia tutkittavaan kohteeseen. Sen sijaan teknologia hyödyntää sensoreita, jotka mittaavat kohteen lähettämiä tai heijastamia sähkömagneettisia säteilyjä tai muita signaaleja. Nämä signaalit analysoidaan ja muunnetaan informaatioksi kohteesta.

Kaukokartoitusjärjestelmät voidaan jakaa karkeasti passiivisiin ja aktiivisiin sensoreihin. Passiiviset sensorit havaitsevat luonnollista säteilyä, kuten auringonvaloa tai kohteen omaa lämpösäteilyä. Esimerkkejä passiivisista sensoreista ovat kamerat ja infrapunatunnistimet. Aktiiviset sensorit puolestaan lähettävät itse säteilyä kohteeseen ja mittaavat siitä takaisin heijastunutta signaalia. Tutka ja laser ovat esimerkkejä aktiivisista sensoreista.

Kaukokartoitusteknologiaa käytetään monilla eri aloilla. Ympäristötieteissä sitä hyödynnetään muun muassa ilmastonmuutoksen seurannassa, metsäkadon kartoittamisessa ja vesivarojen hallinnassa. Maanviljelyssä kaukokartoitus auttaa sadon tilan arvioinnissa ja kastelun optimoinnissa. Myös geologiassa, kaupunkisuunnittelussa ja turvallisuussektorilla kaukokartoitus on korvaamaton työkalu. Satelliitit ja lentokoneet ovat yleisimpiä alustoja kaukokartoituslaitteille, mutta droneja ja jopa maahan asennettuja sensoreita käytetään myös. Kerätty data voi auttaa ymmärtämään maapalloa ja sen prosesseja monipuolisesti.