lajiutumista

Lajiutumista tarkoitetaan evoluutioprosessina, jossa populaatiot kehittyvät niin kauan, että ne muodostavat erillisiä lajeja. Lajiutuminen edellyttää, että geneettinen yhteys kahden populaation välillä katkeaa riittävän pitkäksi ajaksi, jolloin eriytyminen ja lisääntymisesteet karttuvat. Lopputuloksena on populaatioita, jotka eivät enää tavallisesti tuota kelvollisia jälkeläisiä toistensa kanssa.

Lajiutumisen päätapahtumat jaetaan tyypillisesti maantieteellisen eristyksen mukaan: allopatrinen lajiutuminen syntyy, kun populaatiot erotetaan maantieteellisesti toisistaan ja kehittyvät erikseen geneettisesti; sympatrinen lajiutuminen tapahtuu samassa alueessa ekologisella eriytymisellä tai kromosomimuutoksilla, ilman suurta maantieteellistä eroa; peripatrinen ja parapatrinen ovat välissä tilanteita, joissa pienempi erillinen ryhmä tai rajavyöhykkeellä asuvat populaatiot kehittyvät omiksi lajeikseen.

Lajiutumista edistävät ennen kaikkea eristävät mekanismit: prezygotiset esteet kuten aikatauluerot, elinympäristöerot, käyttäytymiserot sekä mekaaniset esteet, sekä postzygotiset esteet kuten hybridin heikko kelpoisuus tai steriiliys. Geneettinen eristyminen vähentää gene flow: muuntelu ja valinta suuntaavat populaatioita eri suuntiin.

Esimerkkejä lajiutumisesta ovat Darwinin lintujen lajiutuminen Galápagossaarilla (allopatrinen lajiutuminen), cichlidit Afrikan järvissä (nopea, ekologisesti eriytynyt lajiutuminen) sekä Rhagoletis pomonella -hyönteinen, jossa isäntä vaihtamalla on havaittu sympatrista lajiutumista.

Merkitys: lajiutuminen selittää lajien monimuotoisuuden synnyn ja tarjoaa kehyksen ymmärtää, miten geneettinen muutos, valinta ja satunnaiset tekijät muokkaavat biologista monimuotoisuutta miljoonien vuosien aikana.