kuntoisuutta

Kuntoisuutta kuvaa fyysisen kunnon taso sekä henkilön kyky selviytyä fyysisistä tehtävistä. Sen keskeisiä osa-alueita ovat sydän- ja verenkiertoelimistön kunto, lihasvoima ja -kestävyys, notkeus, kehon koostumus sekä tasapaino ja motoriset taidot. Kuntoisuus vaihtelee iän, sukupuolen ja harjoitteluhistorian mukaan.

Arviointi tapahtuu sekä laboratorio- että kenttätestien avulla. Maksimaalisen hapen kulutuksen VO2max on kultainen standardi, mutta käytännössä käytetään submaximaalisteja testejä, kuten beep-testi tai Cooperin 12 minuutin juoksutesti. Lihasvoimaa ja -kestävyyttä mitataan puristusvoimalla, punnerruksilla ja kyykkymäärällä; notkeutta testataan sit-and-reach -testillä. Kehon koostumusta voidaan arvioida mittauksin tai kehon rasvaa sekä ympärysmittoja hyödyntäen. Arviointi voi olla myös itsearvioinnin perusteella.

Kuntoisuuteen vaikuttavat sekä perinnölliset tekijät että elämäntavat. Säännöllinen, progressiivinen harjoittelu parantaa kuntoisuutta; uni, ravitsemus ja yleinen terveydentila vaikuttavat tuloksiin. Ikä ja sukupuoli vaikuttavat, miten ja millä nopeudella kunto kehittyy.

Kuntoisuuden parantaminen liittyy alhaisempaan riskiin kroonisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verenkiertoelinten sekä tyypin 2 diabeteksen sairauksista, sekä parantaa mielialaa, kognitiivista toimintakykyä ja päivittäistä suorituskykyä.

Suositukset ja yhteiskunnallinen konteksti: Useimmat terveysviranomaiset suosittelevat säännöllistä aerobista toimintaa sekä lihaskuntoa kehittävää harjoittelua. Suomessa suositukset noudattavat kansainvälisiä ohjeita: viikossa tulisi kertyä merkittävä määrä kohtuullista tai kovaa aerobista liikuntaa sekä lihasryhmien harjoittelua useina päivinä viikossa, sopeutuen ikään ja voimavaroihin. Kuntoisuutta edistetään koululiikunnalla, työpaikkaliikunnalla ja julkisten sekä yksityisten liikuntamahdollisuuksien kautta.