isäntäsolu

Isäntäsolu on solu, jota jokin patogeeni, endosymbiontti tai muu mikrobi käyttää elinkaarensa aikana replikoitumiseen ja tuotantoonsa. Virologiassa isäntäsolu tarkoittaa solua, jossa virus hyödyntää isäntäsolun aineenvaihduntaa ja soluelimiä viruksen lisääntymiseen.

Virukset ovat useimmiten pakollisia intracellulaarisia loisia: ne eivät voi replikoitua itsenäisesti ilman isäntäsolua. Prosessi alkaa kiinnittymisestä solukalvon reseptoreihin, sitten pääsystä soluun ja kapsidin purkautumisesta. Sen jälkeen virus käyttää isäntäsolun ribosomeja, entsyymejä ja energiaa genomin replikoimiseen, viruksen proteiinien syntetöintiin ja lopulta vironerien sekä kapsidien kokoamiseen. Välttämätön vaihe on virionien vapautuminen isäntäsolusta, usein solun integrityn rikkoutuessa (lykisiä tapahtumia) tai paljastumalla solukalvon loppusuuntautuneesta buddauksesta.

Isäntäsolun soveltuvuutta rajoittavat sekä viruksen reseptorien ilmentyminen että solunsisäiset olosuhteet, kuten kofaktorien määrä, entsyymien kirjo ja puolustusmekanismit (esim. soluvasteet ja interferonijärjestelmät). Näin sanotaan, että isäntäsolu on “hyväksytty” tai “ei-permissiivinen” kyseiselle virukselle. Isäntäsolujen laatu ja tyyppi vaikuttavat siten viruksen tuottavuuteen ja tutkimuksissa käytettävien viljelyolosuhteiden valintaan.

Käytännössä isäntäsoluja käytetään laboratoriossa virusten viljelyyn ja tuotekehitykseen. Yleisiä eläinperäisiä isäntäsoluja ovat esimerkiksi HeLa-, HEK293- ja Vero -solut, jotka mahdollistavat erilaisten virusten kasvatuksen. Isäntäsolujen kultivoiminen vaatii asianmukaisia biosafety-olosuhteita ja huolellista käsittelyä kontaminaation välttämiseksi.