hydrofobaattisuus

Hydrofobaattisuus tarkoittaa aineen tai pinnan kykyä hylkiä vettä. Se on vastakohta hydrophilisyydelle. Hydrofobisilla aineilla on usein epäpolaarisia tai vähän polaarisia rakenteita, jolloin niiden liukeneminen veteen on rajallista. Hydrofobaattisuuden taustalla on veden organisaation minimoiminen ympäröivien ei-polarien ryhmien ympärillä, mikä johtaa hydrofisen efektin ilmenemiseen ja vesiliuoksessa tapahtuvaan ryhmittymiseen.

Molekyylien ja pintojen hydrofobaattisuutta voidaan mitata useilla tavoilla. Nesteen kosketuskulma pinnalla on yleinen mittari: suurempi kulma (yleensä yli noin 90 astetta) viittaa veden hylkivyyteen. Muita mittareita ovat öljy–vesi jakokertoimet (logP tai logD), jotka kuvaavat yhdisteen lipofiilisyyttä, sekä nukleiininvälineinen tekniikka kuten reversed-phase HPLC:in retentioaika. Pintojen ja materiaalien hydrofobaattisuutta voidaan lisätä tai vähentää pinnoitteilla ja teksturoinnilla, joilla voidaan saavuttaa esimerkiksi märkäpintojen vähenemistä tai jopa superhydrofobisia pintoja.

Biologiassa hydrofobaattisuus on keskeinen voimavaikutus, joka vaikuttaa molekyylien ja rakenteiden järjestäytymiseen vesiliuoksessa. Esimerkiksi proteiinien hydrofobiset aminohappojen sivuketjut kätkeytyvät usein proteiinien sisäosiin, mikä auttaa kolmiulotteisen rakennuksen muodostumista. Solukalvot muodostuvat pitkäketjuisista rasvahappojen sivuketjuista, jotka ovat vesikeskuksessa hydrofobisessa keskuksessa.

Olosuhteet, kuten lämpötila, suolapitoisuus ja pH, voivat muuttaa havaittua hydrofobaattisuutta, joten mittaukset ja tulkinnat on tehtävä kontekstissa. Hydrofobaattisuus on keskeinen käsite kemiassa, biotieteissä ja materiaalitieteissä.