elinkeinorakenteesta

Elinkeinorakenne kuvaa talouden toimialojen ja työvoiman sekä arvonlisäyksen jakautumista eri sektoreille. Perinteisesti sitä tarkastellaan kolmen pääsektorin mukaan: alkutuotanto (maa-, metsä- ja kalatalous), teollisuus (muu teollinen toiminta sekä rakentaminen) ja palvelut (kauppa, terveys, koulutus, julkiset palvelut, rahoitus ja muut palvelut). Joissakin yhteyksissä lisätään neljäs sektori, tiede- ja tietopohjainen toiminta, sekä innovaatioihin liittyvät palvelut.

Elinkeinorakennetta mitataan esimerkiksi sen mukaan, kuinka suuri osuus palkansaajista, arvonlisäyksestä ja kokonaistuotannosta kuluu kuhunkin toimialaan. Tilastokeskus ja OECD tuottavat näihin liittyviä mittareita ja luokituksia. Elinkeinorakenteen muutokset heijastavat rakennemuutosta: teollisuudesta kohti palveluita ja tietopohjaisia toimintoja, sekä näiden välisten suorituskykyerojen muutos. Teknologinen kehitys, globalisaatio, demografiset muutokset ja julkiset sekä yhteiskunnalliset innovaatiot vaikuttavat rakenteeseen sekä alueellisesti että kansallisella tasolla.

Muutos vaikuttaa talouden tilaan ja koko yhteiskuntaan: työllisyysnäkymät, verotulojen rakenteet sekä alueiden kehitys voivat kärjistyä tai tasoittua riippuen sopeutumisesta. Sopeutumistarpeisiin kuuluu osaamisen kehittäminen, koulutusinvestoinnit, infrastruktuuri sekä yritysten kansainvälistymisen ja investointien tukeminen.

Maksimaalisen taloudellisen kilpailukyvyn kannalta elinkeinorakenteen muutosten ymmärtäminen on keskeistä sekä politiikassa että alueellisessa suunnittelussa, erityisesti palvelu-, tieto- ja tutkimustoiminnan korostuessa. In Finland, elinkeinorakenne on perinteisesti painunut palveluihin ja tutkivaan talouteen, samalla säilyttäen merkittävän tason sekä teollisuudessa että julkisessa sektorissa.