diffuusiokapasiteetin

Diffuusiokapasiteetti, suomalaisessa kliinisessä terminologiassa usein puhuttu diffuusiokapasiteetista, kuvaa keuhkojen kykyä siirtää kaasua alveoleista verenkiertoon. Yleisimmällä tutkimusmenetelmällä, DLCO:lla (diffusion capacity of the lung for carbon monoxide), pyritään mittamaan kaasun diffuusiota keuhkojen ala- ja kapillaariverkosta. DLCO koostuu useista tekijöistä: alveolokapillaarinen diffuusemembrani ominaiskoko, keuhkoalvosten kokonaispinta-ala, kapillaariveren tilavuus sekä hemoglobiinin kyky sitoa CO:tä.

Mittaustapa on tyypillisesti yksipuhdas (single-breath) testi. Potilas hengittää kaasuseoksen, joka sisältää pienmaaliosellisen pitoisuuden hiilimonoksidia (CO) ja inertiä kaasua, pidättää hengityksen noin 8–12 sekuntia ja hengittää ulos. Mittaus tuottaa DLCO-arvon, jonka yksikkö on millilitri COa vastaan minuutti ja millimetrihopea (ml CO/min/mmHg). Tuloksen voidaan ilmoittaa myös KCO-arvona (DLCO jaetaan alveolivolyymin VA:lla) sekä korjattuna Hb-arvoon (DLCOc), mikä mahdollistaa vertailun eri potilaiden välillä.

Tulokset tulkitaan kontekstissa: matala DLCO voi viitata interstisiittisiin keuhkosairauksiin, kuten keuhkofibroosiin, emfyseemaan, keuhkovaltimon sairauteen tai vakavaan anemiaan, jolloin CO:n vastaanotto kapillaariverkosta on heikentynyt. Korkea DLCO voi esiintyä polycythemian yhteydessä tai suurella alveolivolyymeen liittyen. Hengitys- ja verenkiertohäiriöiden lisäksi DLCOon vaikuttavat paitsi keuhkojen anatomiset muutokset myös potilaan Hb-tasot ja alveolivolyymin määrä. DLCO-mittaus on hyödyllinen väline keuhkosairauksien diagnosoinnissa, seurannassa ja ennen leikkausta tehtävässä riskinarvioinnissa, mutta sen tulkinta vaatii kliinisen kokonaiskäsityksen.