Oikeuskäytäntöön

Oikeuskäytäntö (oikeuskäytäntöön as a form in sentences) tarkoittaa oikeudellisissa ratkaisuissa syntyneitä periaatteita, tulkintalinjoja ja vakiintuneita menettelytapoja, joita tuomioistuimet soveltavat ja joita ne vahvistavat eri oikeudenkäynneissä. Se muodostuu sekä yleisten tuomioistuinten että erityistuomioistuimien ratkaisuista ja koskee ennen kaikkea lainsäädännön tulkintaa sekä perustuslainturvaamien oikeuksien soveltamista.

Oikeuskäytännön merkitys

Oikeuskäytäntö toimii ohjenuorana lain tulkinnassa: se täsmentää, miten epäselviä tai tulkinnanvaraisia säännöksiä sovelletaan käytännössä. Se vaikuttaa sekä yksittäisiin ratkaisuun että yleisiin tulkintalinjoihin, joihin oikeuslaitos viittaa vastaavissa tapauksissa. Erityisesti korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus antavat ennakkoratkaisuja (ennakkopäätöksiä), jotka ohjaavat koko oikeusjärjestelmän menettelyä ja linjauksia.

Suhde lainsäädäntöön

Lainsäädäntö (lakit, asetukset) on oikeusjärjestyksen ensisijainen lähde, mutta oikeuskäytäntö täsmentää ja tulkitsee näiden normien soveltamista. Perustuslakien ja ihmisoikeusnormien tulkinta muodostuu usein oikeuskäytännön kautta. Oikeuskäytäntö ei yleensä muodosta muodollisesti sitovaa precedenttia samalla tavalla kuin joissakin muissa oikeudellisissa järjestelmissä, mutta sen ennakkotapaus ja johdonmukaiset ratkaisut ovat merkittäviä ja usein sitovia oikeus­käytännön yhtenäisen soveltamisen kannalta.

Käytännön vaikutus ja saatavuus

Oikeuskäytäntö vaikuttaa hallinto-oikeuden käytäntöihin, yksityisoikeudellisiin ratkaisuisiin sekä perusoikeuksien käytännön soveltamiseen. Ratkaisut ja niistä johdetut periaatteet julkistetaan ja ovat yleisesti saatavilla oikeudellisissa tiedonlähteissä, kuten Finlex- ja oikeustieteen julkaisuissa.