Itsediagnostiikka

Itsediagnostiikka on prosessi, jossa henkilö arvioi omaa terveydentilaansa oireiden perusteella ilman välitöntä ammattilaisen tutkimusta. Se voi pohjautua omakohtaisiin havaintoihin, aiempiin kokemuksiin sekä verkkolähteistä saaduihin tietoihin. Suomessa termiä käytetään sekä arkisessa puhekielessä että keskusteluissa potilas- ja vertaistukiryhmissä.

Verkossa on runsaasti oirekarttoja, keskustelupalstoja ja itsearviointityökaluja, jotka voivat sekä auttaa että hämmentää. Itsediagnostiikka voi lisätä ymmärrystä ja rohkaista hakeutumaan terveydenhuoltoon, mutta siihen liittyy riskejä: oireet voivat olla epäspesifisiä, tulkinta voi olla virheellinen, ja liiallinen huoli tai epärealistiset odotukset voivat seurata.

Hyödyt liittyvät parempaan oireiden havainnointiin ja siihen, että potilas voi tehdä ajoissa yhteydenoton hoitoa tarvitseviin tiloihin. Riskit taas sisältävät väärän diagnoosin, sopimattoman itsehoidon ja mahdollisen viivästymisen ammattilaisen arvioinnista. Tämän vuoksi itsediagnostiikkaa tulisi käyttää lisätueksi, ei korvata ammattilaisen riskinarviointia.

Kun itsetutkintaa kannattaa aina täydentää ammattilaisen arvioimalla, on syytä hakeutua hoitoon, jos oireet ovat voimakkaita, jatkuvat viikkoja, ovat äkillisesti pahenevia tai liittyvät hengitys- tai muuhun henkeä uhkaavaan oireeseen. Erityisesti lapsilla, vanhuksilla tai riskiryhmissä tilanne vaatii nopeaa arviointia.

Terveydenhuollon ammattilaiset voivat ottaa huomioon potilaan itsediagnostiikkatiedot ja ohjata oikeaan tutkimukseen sekä hoitoon. Luotettavien lähteiden käyttäminen, avoin keskustelu ja tiedon jakaminen voivat tehostaa tutkimusprosessia, mutta järjestelmällinen arviointi on aina ensisijainen.