Ihmispuhe

Ihmispuhe tarkoittaa ihmisyhteisöjen käyttämää kielellistä viestintää, erityisesti puhuttua kieltä ja siihen liittyvää äänteiden sekä rytmin järjestelmää, jolla merkityksiä välitetään vuorovaikutuksessa. Se eroaa usein eläinten viestinnästä ja muista ihmisten kommunikointimuodoista, ja se on sekä käytännöllinen että kulttuurisesti opittu.

Perusominaisuuksiin kuuluvat diskreetti äänne- ja merkkijärjestelmä, säännönmukainen lauseiden rakentuminen sekä semantiikka ja pragmatiikka. Kieli on oppiva, tuottava ja kulttuurisesti jaettu järjestelmä, jossa uusia ilmauksia kehitetään ja vanhat mukautuvat tilanteisiin.

Ihmispuhteeseen liittyy sekä puhuttu kieli että viittomakielet; viittomakielet ovat täysverisiä kieliä, joilla on omat fonologiansa ja syntaksinsa. Tutkimus kattaa sekä äänteellisen puhumisen että visuaalisen viestinnän ja niiden vuorovaikutussuhteet.

Kielen kehitys ja oppiminen tapahtuvat pääasiassa varhaislapsuudessa, ja kaksikielisyys sekä monikielisyys ovat yleisiä. Aivoissa kielen prosessit linkittyvät vasemman aivopuoliskon alueisiin, kuten Broca’n ja Wernicken alueisiin, ja tutkimukset valaisevat puheen tuotantoa, ymmärtämistä sekä kielikorvan kehitystä.

Tutkimus ja sovellukset kattavat kielitieteen, kognition, neurotieteen sekä kieliteknologian ja kielipolitiikan. Ihmispuheen tutkimus havainnollistaa kielen perusrakenteita, oppimisen mekanismeja sekä kulttuurien välistä vaihtelua, ja se tukee myös käytännön sovelluksia kuten puheentunnistusta ja viestinnän suunnittelua.