viholliskuva

Viholliskuva on termi, jota käytetään politiikan ja mediatutkimuksen kontekstissa kuvaamaan sitä rakennettua käsitystä vastustajasta. Se on sekä kognitiivinen vääristymä että retorinen strategia, jonka avulla poliittiset toimijat muokkaavat yleisön käsityksiä ja oikeuttavat tiettyjä politiikkoja tai toimenpiteitä. Viholliskuvan piirteisiin kuuluu usein demonisoiminen, stereotyyppisten ominaisuuksien korostaminen, dehumanisaatio ja olemassaolon kaksijakoinen näkemys “me” ja “heidät”.

Käytännössä viholliskuva muokkaa julkista ymmärrystä siten, että uhka näyttäytyy selkeästi äärimmäisenä, syylliset määritellään yksiselitteisesti ja vaihtoehdot nähdään rajoittuneina. Se voi ilmetä sotilaallisissa konflikteissa, ulkopolitiikassa, sekä domestikissa poliittisessa kampanjoinnissa, ja sen vahvistumisessa ovat usein mukana media, viralliset puheet ja virallinen viestintä.

Tutkijat lähestyvät viholliskuvaa propagandaan, framin ja poliittiseen psykologiaan liittyen. Menetelminä käytetään sisältö- ja diskurssianalyysiä sekä aikakausittaisia muutoksia seuraavaa koodausta: millaisia piirteitä viholliselle annetaan, mitkä syyllisyydet liitetään vastustajaan ja miten tarina rakentaa hyväksyttävän toiminnan vaihtoehdot.

Kritiikkiä kohtaan viholliskuvan nähtävä haaste on sen tendenssi yksinkertaistaa monimutkaisia suhteita, estää dialogia ja lisätä eskalointia. Vaikka käsite juontaa juurensa suomalaisesta keskustelusta, se on laajasti käytössä sekä kansainvälisissä että mediatutkimuksellisissa yhteyksissä.

Tiede- ja koulukunnat korostavat, että viholliskuvan ymmärtäminen auttaa analysoimaan, miten grievance ja politiikat muotoutuvat ja rationalisoituvat rationaalisuuden naamion alta.