väriaistia

Väriaisti tarkoittaa kykyä havaita ja erottaa värejä valon spektrissä. Ihmisen väriaisti perustuu verkkokalvon tappisoluissa oleviin pigmentteihin, jotka reagoivat eri aallonpituuksiin. Tappisoluja on kolme päätyyppiä: S-tappisolu, M-tappisolu ja L-tappisolu. S-tappisolut ovat herkkiä lyhyille aallonpituuksille (noin 400–450 nm), M-tappisolut keskisille (noin 500–550 nm) ja L-tappisolut pitkille (noin 560–700 nm). Näiden kolmen tyyppien yhteistoiminta mahdollistaa laajan värien kokemisen, ja aivot yhdistävät signaalit muodostaakseen värikuvan.

Kolmiovarianteoria (Young–Helmholtz) selittää värien näkemisen kolmella erivärisellä pigmentillä. Vastakkainasetteluteoria (opponeet-process) kuvaa värejä vastakkaisin kanavoin (punainen–vihreä, sininen–keltainen), mikä ilmenee jälkivärinä ja värienkäsittelyn viiveissä.

Värinäkö voi poiketa normaalista. Värisokeus on yleisintä ja liittyy usein tappisolujen poikkeavuuksiin; yleisimpiä ovat protanopia (punaisen näön puute), deuteranopia (vihreän näön puute) sekä tritanopia (sinisen näön puute). Väriäistin testit, kuten Ishiharan levyt, sekä laajemmat testit kuten Farnsworth–Munsellin 100 Hue -testi, arvioivat värinäköä. Väriavaruuden mittaus voidaan tehdä standardoiduilla tilakoordinaateilla, esimerkiksi CIELAB-mallilla.

Eläinmaailmassa väriaisti vaihtelee. Linnuilla ja joillakin kaloilla on neljä tappisolua, mikä mahdollistaa laajemman värien spektrin havaitsemisen. Monet nisäkkäät ovat vähäisemmin väriherkkiä, ja niiden näkö on usein dikromaatista.

Väriaisti on keskeinen osa arkea, muotoilua, turvallisuutta sekä biologista tutkimusta.