sterilointitekniikat

Sterilointitekniikat ovat toimenpiteitä, joiden tarkoitus on poistaa tai tuhoaa kaikki elinkelpoiset mikro-organismit kosketuksissa olevilta pinnoilta, välineiltä, nesteiltä tai tiloilta. Sterilointi on korkein steriilisyysaste, eikä sitä tulisi sekoittaa desinfiointiin tai sanitointiin.

Perusryhmät ovat lämpöperusteiset, kemialliset, säteilytykset ja suodatus. Lämpöperusteinen sterilointi käyttää kosteaa lämpöä autoklaavissa: yleinen lämpötilavaihtelu on noin 121–134 °C ja ajallinen kesto riippuu kuormituksesta sekä steriloitavasta aineesta. Kuiva lämpö (dry heat) soveltuu kosteudelta kestäville välineille ja tapahtuu yleensä 160–180 °C:ssa pidemmällä ajalla. Kemialliset sterilointiaineet sisältävät esimerkiksi glutaraldehidin, OPA:n sekä peratsihapon ja vedynperoksidin eri muodot (korkeat kontaktiajat sekä mahdolliset jäännökset). Etyleenioksidi (ETO) käytetään kaasukäytössä, mutta vaatii turvallisuus- ja aerointitoimenpiteitä. Säteilytyksissä hyödynnetään gamma-, elektronisäteilyä tai X-säteilyä mikrobien tuhoamiseen ilman kosketusta nesteisiin. Suodatus (filtraatio) soveltuu lämpöherkille nesteille ja kaasuille sterilointisuodattimilla, joiden läpäisykyky ja onnettomuuksien ehkäisy varmistetaan.

Valinta sterilointitekniikalle riippuu materiaalin kestosta, steriloitavan tuotteen luonteesta sekä aikavaatimuksista ja kustannuksista. Prosessin valvonta ja validointi ovat välttämättömiä: toistettavuus, turvallisuus ja lopullisen steriilityyden varmistaminen.

Laadunvarmistuksessa käytetään indikaattoreita sekä biologisia indikaattoreita (esim. spore-testit), kemiallisia indikaattoreita ja prosessin dokumentointia. Sterilointiprosessi pyritään todentamaan standardien, kuten kansainvälisten ohjeiden ja sertifiointivaatimusten, mukaan. Käyttökohteet kattavat sairaaloiden instrumentit ja kirurgiset välineet, laboratorio- ja bioprosessien välineet sekä elintarvike- ja lääkevalmistuksen alat. Turvallisuus ja ympäristövaikutukset huomioidaan asianmukaisissa käsittely- ja ilmanvaihtoprosesseissa.