standardointijärjestelmät

Standardointijärjestelmät ovat järjestelmiä, joissa suureet kuten pituus, massa ja aika sekä niihin liittyvät yksiköt määritellään ja sovelletaan siten, että mittaustulokset ovat vertailukelpoisia ja toistettavissa eri laboratorioissa, teollisuudessa ja kaupankäynnissä. Tavoitteena on varmistaa tarkkuus, yhteentoimivuus ja luotettavuus kansainvälisessä mittaussäädännössä.

Nykyisin käytetyin ja maailmanlaajuisesti hyväksytyin järjestelmä on Kansainvälinen mittayksikköjärjestelmä (SI). SI:ssä on seitsemän perusyksikköä: metri, kilogramma, sekunti, ampeeri, kelvin, mooli ja kandela. Perusyksiköt määritellään kiinteiden luonnonvakioiden avulla, ja useimmat johdetut yksiköt rakentuvat näiden kautta. Joustavat prefiksit (kymmenellisiä) mahdollistavat suurten ja pienten arvojen käsittelyn.

Historiallisesti on ollut muitakin järjestelmiä, kuten CGS-järjestelmä (centimeter–gram–second) sekä imperial- tai Yhdysvaltain customary -järjestelmät. Näitä käytetään joillain aloilla tai maantieteellisissä yhteyksissä, mutta SI on nykyisin yleisin standardi sekä kaupankäynnissä että tieteessä.

Standardointi ja metrologia perustuvat kansainvälisiin ja kansallisiin instituutioihin. BIPM (Bureau International des Poids et Mesures) ja CIPM kehittävät SI:n standardeja, kun taas kansalliset metrologiset laitokset vastaavat mittausten jäljitettävyydestä, kalibroinneista ja laadunvarmistuksesta. Metrologinen jäljitettävyys tarkoittaa, että mittaustulos voidaan kytkeä kansainvälisiin standardeihin.

Historiaan liittyy mittayksiköiden standardoinnin jatkuva kehitys: 18.–19. vuosisatoina vallitsi metriin liittyvä ja metri-kilogrammajärjestelmä; 20. vuosisadan puolivälissä syntyi SI; vuonna 2019 perusyksiköt määriteltiin kiinteiden luonnonvakioiden avulla, mikä paransi tarkkuutta ja jäljitettävyyttä.