sanajärjestyksestä

Sanajärjestyksestä on kyse suomen kielen sanojen sijoittelusta lauseessa ja siitä, miten tämä sijoittelu vaikuttaa viestin painotukseen sekä uutena tietona erottamiseen. Suomen kielessä substantiivien, adjektiivien ja verbeistä muodostuvien ilmauksien taivutusmuodot ilmaisevat lauseen sisäiset roolit (subjekti, objekti, aikamäärät jne.), minkä vuoksi sanajärjestyksellä on enemmän joustavuutta kuin kielillä, joissa merkitys on pitkälti sanan asennon varassa.

Peruslauseessa finite verbi esiintyy yleensä lausuman toisessa paikassa ja muut lauseenjaksot sijoittuvat sen ympärille. Käytännössä alussa on usein teema tai ajanilmauksia, sen jälkeen tulee verbi, ja lopussa ovat objekti sekä muut lisäykset, kuten paikan- tai ajanilmaukset. Esimerkkejä: “Minä luen kirjaa.” ja “Tänään menen kauppaan.”. Verbin sijoitus voi vaihdella teeman tai fokuksen mukaan, esimerkiksi “Kirjaa luen minä” korostaa objektia.

Fokus- ja teemaoppi tuottavat erilaisia sanajärjestyksiä. Objektin tai muun elementin etukäteen laittaminen on yleinen tapa korostaa uutta tai tärkeää tietoa: “Tämän kirjan luin minä.” Samoin kysymyksissä ja kieltämisen yhteydessä sanajärjestys voi poiketa perusjärjestyksestä, mutta pääverbi säilyttää yleensä paikkansa lausuman toisen suunnan osana.

Sanajärjestystä ohjaa lisäksi se, ettei suomen kielessä ole artikkeleita, ja adjektiivit sijoitetaan noun-ehdotteen eteen. Yleisesti sanajärjestys heijastelee sekä lauseen informaatiostruktuuria että puhujan painotuksia.

---