rappeutumisen

Rappeutumisen käsite tarkoittaa prosessia, jossa rakenteet, toiminnot tai järjestelmät heikkenevät ja muuttuvat vähemmän toimintakykyisiksi. Biologiassa termi liittyy ikääntymiseen ja siihen liittyvään kudosten sekä elimistön rappeutumiseen. Rappeutumista käytetään myös kuvaamaan yleistä, ikääntymisestä riippumatonta rappeutumista sekä esimerkiksi materiaalien, infrastruktuurin tai ekosysteemien ajan myötä tapahtuvaa heikkenemistä.

Biologinen rappeutuminen on monisyinen ilmiö, johon vaikuttavat sekä perinnölliset että ympäristötekijät. Keskeisiä mekanismeja ovat solujen senesenssi, telomeerien lyheneminen, DNA-vauriot, oksidatiivinen stressi, mitokondrioiden toiminnan muutos sekä epigeneettiset muutokset. Näiden prosessien seurauksena kudosten massan ja toiminnan väheneminen sekä solujen korjausjärjestelmien heikkeneminen voivat johtaa kroonisiin sairauksiin.

Rappeutumisen oireita ovat fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn heikkeneminen, lihasvoiman ja luuston tiheyden väheneminen sekä yleinen heikkous. Ruumiinrakenteen muutokset, iho, nivelten liikkuvuus ja verenkiertoelimistön toiminta voivat häiriintyä. Rappeutumisen tutkimuksessa erotetaan normaalin vanhenemisen ja sairauksiin liittyvän degeneroinnin välinen raja.

Ehkäisy ja hallinta perustuvat elämäntapoihin: säännöllinen liikunta, monipuolinen ravinto, riittävä uni ja tupakoimattomuus sekä kroonisten sairauksien asianmukainen hoito. Tutkimus pyrkii ymmärtämään rappeutumisen mekanismeja sekä löytämään keinoja sen hidastamiseen ja hoitoon, muun muassa etenkin solujen ja kudosten tasolla.