käännöstutkimuksessa

Käännöstutkimus on kielitieteen ala, joka tutkii kääntämisen ilmiöitä, käytäntöjä ja niiden vaikutuksia kieltenvälisessä viestinnässä. Tutkimus kattaa sekä käytännön kääntämisen että teoreettisen analyysin, kuten kirjallisen käännöksen sekä audiovisuaalisen kääntämisen, paikallistamisen ja tulkkauksen eri konteksteissa.

Historian lyhyt katsaus: moderni käännöstutkimus vakiintui 1950–1960-luvuilla. Varhaisissa töissä korostettiin kääntäjän roolia ja ekvivalenssikäsitteitä. 1970–1980-luvuilla kehittyivät fonctionaaliset lähestymistavat, kuten Skopos-teoria (Vermeer), joka painottaa käännöksen tarkoitusta. Deskriptiivinen käännöstutkimus (Gideon Toury) tutkii normeja ja käytäntöjä sekä sitä, miten käännökset heijastavat tai muokkaavat vastaanottajayhteisöjä. Kriittinen käännöstutkimus ja muita näkökulmia, kuten Venutin ajattelutapa, tuovat esiin vallankäyttöä ja kulttuurista mediointia käännösten kautta.

Keskeiset osa-alueet ovat kirjallinen käännös, audiovisuaalinen käännös (subtitling, dubbing), tekninen ja oikeudellinen käännös sekä paikallistaminen (localization). Tutkimus on laajentunut myös digitaalisen aikakauden ilmiöihin, kuten konekääntämiseen ja tekoälyyn liittyviin kysymyksiin.

Tutkimusmenetelmät vaihtelevat case-tutkimuksista ja vertailevasta analyysistä korpuslingvistiikkaan sekä haastatteluihin ja käytännön kokeisiin kääntäjäyhteisöissä. Aineistoa kerätään usein käännösmuistioista, julkaisuista sekä suunnatuista korpuksista. Tutkimuksen tavoitteena on kuvailla, selittää ja kehittää kääntämisen käytäntöjä sekä ymmärtää käännösten kulttuurisia ja kielellisiä vaikutuksia.