jääkained

Jääkaudet, joita joskus epävirallisesti on nimetty myös jääkainioiksi, ovat pitkiä ajanjaksoja, jolloin suuria jäätikköjä laajentui maanosien pinnalle. Ne seuraavat yleensä lämpimämpiä jaksoja, jolloin jäätiköt sulavat ja ilmasto lämpeää. Maailmanlaajuisesti tunnetaan useita jäätiköiden kausia ja niihin liittyviä muutoksia Inland- ja merijääpeitteissä.

Syyt ja mekanismit. Jääkausien syntyyn vaikuttavat eniten Maan kiertoradan ja kaltevuuden muutokset, joita kutsutaan Milankovićin sykleiksi. Näiden orbitalisten vaihtelujen lisäksi jäätikköjen kasvuun vaikuttavat albedo (heijastuskyky), kasvihuonekaasujen pitoisuudet sekä ilmakehän ja merien kiertokulut. Pläkkisynteesi ja ekosysteemien muutokset vahvistavat jäätiköiden laajentumista tai sulamista.

Todisteet ja ajanjaksojen mittasuhteet. Jääkausien todistusaineistoa ovat muun muassa maanosien ja meressä tapahtuvat sedimenttikerrokset, isotopimerkinnät (esimerkiksi happi- ja rikkiisotoopit), fossiiliset järjestelmät sekä geomorfologiset piirteet kuten morenit, drumlinit ja kalliojyrkänteet. Viimeisimmän jäätikön kausittaiset vaihtelut ovat olleet erityisen tarkkoja ilmastomallien ja radiosinstrumenttien avulla.

Maantieteelliset vaikutukset ja paikalliset näkökulmat. Jääkaudet vaikuttavat meritasoon, lämpöalueisiin ja ekosysteemeihin sekä muovaavat maisemaa laajasti. Esimerkiksi pohjoisilla leveysasteilla jäätiköt ovat muokanneet maaston rakennetta ja vaikuttaneet vesivirtauksiin sekä maaperän koostumukseen.

Suomessa ja Fennoskandiassa viimeiset jäätikkökaudet peittivät suuria osia aluetta, muokaten kallioperää, jättäen aalto- ja drumliinimuodostelmia sekä jäätiköiden sulamisen jälkiä. Postglonaalinen kohoaminen on edelleen havaittavissa maanpinnan nousemisena suhteessa merelle.