hapettomuuteen

Hapettomuuteen on suomenkielinen termi, joka viittaa tilaan tai prosessiin, jossa hapettuminen estetään tai minimoidaan. Se on illatiivimuoto sanasta hapettomuus, ja sitä käytetään kuvaamaan suuntaa tai tavoitetilaa kohti hapettomampia olosuhteita. Hapettomuuteen liittyviä ilmiöitä esiintyy laajasti kemiassa, materiaalitieteessä, elintarvikkeiden säilytyksessä sekä biologiassa.

Keinot hapettomuuden aikaansaamiseksi tai ylläpitämiseksi ovat moninaiset. Yleisimmät menetelmät ovat inerttikaasujen käytöstä (esimerkiksi typen tai argonin"), hapenpoiston ja purkautumisen estäminen, sekä pakkaus- ja säilytysmenetelmät, joissa hapen määrä on tarkoituksella vähennetty. Vakuumointi tai tiiviit säiliöt sekä suojavaahdotukset estävät hapen pääsyn aineen pariin. Lisäksi käytetään antioksidantteja sekä pelkistäviä aineita, jotka hidastavat hapettumisreaktioita. Elintarvikkeissa ja kuidunkalvoissa sekä metallipinnoilla voidaan hyödyntää suojapinnoitteita ja kontrolloituja ympäristöjä hapen vähentämiseksi. Pakkausmenetelmät kuten tyhjiöpakkaus tai pakkaaminen hyödyntäen muutettua kaasutilaa (Modified Atmosphere Packaging) ovat yleisiä esimerkkejä.

Mittaaminen ja vaikutukset liittyvät hapettomuuteen sekä oksidatiiviseen tasapainoon. Hapettomuuden tilaa voidaan arvioida hapen pitoisuuden, redox-potentiaalin (Eh) sekä hapettumismerkkejä, kuten rasvojen oksidaatiotuotteita, määrityksellä. Hapettomuus vaikuttaa esimerkiksi elintarvikkeiden säilyvyyteen, väriin ja makuun sekä materiaaleissa korroosioon ja heikkenemiseen. Biologiassa tilaa tarkastellaan redox-tilanteena soluissa, mikä liittyy oksidatiiviseen stressiin ja solujen säätelyyn.

Täysin hapetonta tilaa on käytännössä vaikea saavuttaa ja ylläpitää; hapetettuja prosesseja hallitaan kuitenkin niin, että hapenkulutus ja hapettuminen pysyvät hallussa suhteellisen pieninä kustannuksin sekä teknisin ratkaisuin. Hapettomuuteen pyritään erityisesti silloin, kun halutaan säilyttää tuotteen tai aineen ominaisuuksia ja pidentää sen käyttöikää.