inerttikaasujen

Inerttikaasut, eli jalokaasut, muodostavat jaksollisen järjestelmän ryhmän 18. Ryhmän alkuaineet ovat helium (He), neon (Ne), argon (Ar), krypton (Kr), xenon (Xe) ja radon (Rn), sekä laboratoriossa tuotettavaksi tunnustettu oganesson (Og). Ne ovat tavallisesti yksiatomisia kaasuja ja erittäin reagoimattomia tavallisissa olosuhteissa, koska niiden uloin elektronikuori on täysi. Useimmat niistä eivät muodosta yhdisteitä helposti; kuitenkin raskaat jalokaasut, kuten xenon ja krypton, voivat yhdessä fluorien kanssa muodostaa joitakin yhdisteitä.

Ominaisuudet: Jalokaasut ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Niillä on erittäin matalat kiehumis- ja sulamispisteet, ja ne pysyvät pääosin kaasumaisina normaaleissa huoneenlämpötiloissa (helium poikkeuksena, sillä sitä voidaan nesteyttää matalissa lämpötiloissa). Niillä on korkea ionisaatioenergia ja matala elektronegatiivisuus, mikä selittää niiden yleisen reagoimattomuuden.

Sovellukset: Heliumia käytetään kriogeenisissa sovelluksissa, nesteytetyssä kaasussa ja vuotojen paikantamisessa. Argonia käytetään yleisesti suojakaasuna hitsauksessa sekä teollisissa prosesseissa, joissa tarvitaan inertti ympäristö. Neon antaa kirkkaat neonlyhdyt, kryptoni ja xenon käytetään korkeatehoisissa lampuissa sekä valaisussa; xenoni myös lääketieteessä anestesia- ja kuvantamiskäytössä. Radon on radioaktiivinen ja siinä on terveysriskit; oganesson on tällä hetkellä synteettinen ja erittäin lyhytikäinen.

Esiintyvyys ja historia: Jalokaasut esiintyvät ilmakehässä vain pieninä pitoisuuksina; argon on kuivassa ilmassa yleisin jalokaasu. Helium löytyy muun muassa luonnonvaroista ja kaasukaivoista, muut jalokaasut syntetisoidaan pääasiassa ilmakehästä eroteltuna tai uraanin ja radiumin hajotustuotteina. Jalokaasut havaittiin ja nimetettiin 19. ja 20. vuosisadalla, ja niiden epäaktiivisuus on johtanut niiden käyttöönottoon useissa teknisissä sovelluksissa.