allianssikäytännöt

Allianssikäytännöt ovat valtiotason toimintatapojen kokonaisuus, jolla maat organisoivat turvallisuuttaan ja ulkopolitiikkaansa yhteistyössä. Ne voivat rakentua sekä muodollisista sopimuksista ja liitoista että epävirallisista verkostoista, joissa jäsenmaat sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen, päätöksentekoon, tiedonjakoon ja resurssien yhteiskäyttöön. Allianssikäytännöt määrittelevät usein, miten kriisejä käsitellään, miten sotilaallisia ja ei-sotilaallisia keinoja koordinoidaan sekä mitä vastuuta kullekin jäsenmaalle annetaan.

Keskeisiä käytäntöjä ovat: yhteinen päätöksenteko ja konsensus; koordinoitu turvallisuusstrategia; sotilaalliset harjoitukset ja interoperabiliteetin kehittäminen; tiedonjakaminen, turvallisuus- ja kyvykkyystiedon hallinta sekä yhteistilaus- ja hankintamenettelyt; sekä kriisinhallinta ja kriisiviestintä.

Allianssikäytännöt voivat olla sekä sotilaallisia että ei-sotilaallisia. Ne ilmenevät muun muassa muodollisina turvallisuus- ja puolustusliittoina, alueellisina sopimuksina sekä bilateraalisina kumppanuuksina; lisäksi ne voivat kattaa kyber-, talous- ja humanitaarisen yhteistyön sekä kriisinhallinnan toimet.

Hallinto ja toteutus: sovitaan toimielimistä (neuvosto- ja komiteajäsenet), päätösmenettelyistä sekä budjetoinnista. Toimenpano edellyttää yhteensopivia standardeja, harjoittelua, teknistä yhteensopivuutta ja läpinäkyvyyttä.

Kritiikki ja haasteet: sitoutuneisuus voi heijastaa kustannuksia sekä poliittisia riskejä; rahoitus ja vastuunjaon riittävyys; luottamus, läpinäkyvyys ja edellytykset noudattaa sopimuksia; sekä free riding ja ryhmän sisäinen paine.