Ympäristönsuojelulaki

Ympäristönsuojelulaki, virallinen nimi Laki ympäristönsuojelusta, on Suomen ympäristöoikeuden yleinen kehys. Se asettaa tavoitteet ympäristön suojelemiseksi, ohjaa toiminnan suunnittelua ja päätöksentekoa sekä rajoittaa tai kieltää toimintoja, jotka voivat aiheuttaa merkittävää pilaantumista tai vaarantaa ihmisten terveyden ja luonnon monimuotoisuuden.

Laki kattaa useita ympäristöalueita, kuten ilmanlaadun, veden ja maaperän suojelun sekä jäte- ja aineiden käsittelyn yleiset periaatteet. Keskeisina keinoina ovat ympäristölupamenettely, päästörajoitukset sekä ympäristön tilan seuranta ja raportointi. Laki edistää myös ehkäisevää toimintaa ja pyrkii hallitsemaan ympäristövaikutuksia siten, ettei niitä pääse syntymään tai ne voidaan minimoida suunnitteluvaiheessa.

Ympäristövaikutusten arviointi (EIA) on usein kytketty luvitusmenettelyihin, jotta hankkeet voidaan käsitellä siten, että niiden ympäristövaikutukset tunnetaan ja minimoidaan. Laki velvoittaa valtion, kuntien ja yritysten noudattamaan periaatteita kuten päästöjen ehkäisyä ja pilaantumisen ehkäisevää toimintaa sekä huomioimaan kestävän kehityksen.

Toimeenpanoa ja valvontaa hoitavat viranomaiset, kuten ympäristöministeriö sekä alueelliset valtion viranomaiset sekä kunnat. Ne voivat antaa lausuntoja, myöntää ympäristölupia, tehdä tarkastuksia ja määrätä seuraamuksia rikkomuksista. Laki vahvistaa myös oikeudet tiedonsaantiin ja osallistumiseen ympäristökysymyksiin osana kansainvälisiä sitoumuksia kuten Aarhus-konventiota.

Laki on ollut voimassa useina vuosikymmeninä ja sitä on sittemmin muutettu useita kertoja. Se muodostaa olennaisen osan Suomen ympäristönsuojelulainsäädäntöä, jota täydentävät erityislainsäädäntö kuten vesistö-, jäte-, luonnonsuojelu- ja kemikaalilait sekä EU-direktiivit.