Vakiintumassa

Vakiintumassa on geotekniikassa ja geologiassa käytetty termi, jolla tarkoitetaan massaa, joka on sitoutunut toisiinsa sitkeämmin ja saanut siten suuremman jäykkyyden sekä lujuuden kuin alkuperäinen epäorgaaninen massa. Vakiutunut massa voi muodostua sekä luonnollisen diagenesin tuloksena että keinotekaisen maaperän stabiloinnin seurauksena.

Luontainen vakiutuminen tapahtuu, kun mineraalit precipitoituvat ja liittävät hiukkasia toisiinsa. Tämä vähentää huokoisuutta ja muuttaa veden läpäisevyyttä sekä mekaanisia ominaisuuksia kuten puristuslujuutta ja kiiltoisuutta. Keinotekoinen vakiintuminen puolestaan tehdään lisäämällä sideaineita, kuten sementtiä, kalkkia tai muita stabilointiaineita, jolloin maaperä sitoutuu massaksi, jonka ominaisuudet ovat kontrolloitavissa.

Ominaisuudet: vakiintuneessa massassa on tyypillisesti suurempi tiheys, korkeampi puristuslujuus ja pienempi permeabiliteetti kuin epävasaroidulla massalla. Ominaisuudet riippuvat sideaineen määrästä ja jakautumisesta, kosteudesta sekä massan rakenteesta. Arvioinnissa käytetään sekä laboratoriokokeita (esim. puristus- ja triaxiaalitestit, vedenläpäisevyys) että kenttämenetelmiä (esim. CPTu, penetrometri- ja purkupistekokeet).

Käyttökohteet: vakiintuneita maamassoja hyödynnetään rakennus- ja infrastruktuuriprojekteissa kantavuuden parantamiseksi, rinteiden stabiloinnissa sekä veden liikkeitä rajoittavien rakennelmien toteutuksessa. Toisaalta liiallinen tai epäyhtenäinen vakiutuminen voi lisätä brittisyyttä tai aiheuttaa differentialisiä pakkas- ja kutistumistilanteita, jolloin suunnittelussa on huomioitava sekä lujuus että kestävyys.

Tämä määritelmä kuvaa vakiintumassaa yleisellä tasolla; tarkka merkitys voi vaihdella kontekstin ja alan mukaan.