Ultraviolettivalo

Ultraviolettivalo (UV-valo) on sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on lyhyempi kuin näkyvän valon mutta pidempi kuin röntgensäteiden. Yleisimmät luokat ovat UV-C (noin 100–280 nm), UV-B (280–315 nm) ja UV-A (315–400 nm). Näiden osalta toiminta ja biologiset vaikutukset vaihtelevat, ja säteilyä pidetään sekä hyödyllisenä että potentiaalisesti haitallisena.

Auringon säteily on tärkein luonnollinen UV-lähde. Maapallon otsonikerros absorboi suurimman osan UV-C:stä ja osan UV-B:stä, jolloin maan pinnalle päätyy pääasiassa UV-A:ta sekä pienempiä määriä UV-B:tä. Keinotekoisia UV-lähteitä ovat elohopea- ja halogeeni-, sekä UV-LEDit ja mustan valon (UV-A) lamput, joita käytetään desinfiointiin, pinnoitteiden kovettamiseen, fluoresenssianalyysiin sekä fototerapiaan.

Käyttökohteita ovat desinfiointi ja sterilointi UV-C-säteilyn avulla, kovettaminen ja hajoaminen erilaisten materiaalien käsittelyssä sekä fluoresenssiin perustuva analyysi. UV-valoa hyödynnetään myös tutkimuksessa sekä joidenkin ihosairauksien fototerapiassa, kun lääketieteellisiä ohjeita noudatetaan.

Turvallisuus ja rajoitukset: UV-säteily voi aiheuttaa ihon palovammoja, silmien vaurioita ja pitkäaikaisia haittoja. Suojaudutaan käyttämällä asianmukaisia suojalaseja, peittäviä vaatteita sekä laitteen ohjeiden mukaista käyttöä. Säteily voi myös haurastuttaa joitakin muoveja ja tekstuureja sekä aiheuttaa kemiallisia reaktioita materiaaleissa.