Sanakirjamerkitystä

Sanakirjamerkitystä tarkoittaa sanakirjoissa käytettyä merkintäjärjestelmää, jolla sanojen merkitykset, kieliopillinen luonne ja käyttöön liittyvä tieto esitetään johdonmukaisesti. Merkinnät koostuvat lyhenteistä, symboleista ja usein äännettä kuvaavista kuvauksista. Yleisimpiin elementteihin kuuluvat: osan puheesta osoittaminen (esim. substantiivi, verbi, adjektiivi); taivutus- ja sijamuotitiedot sekä taivutusparadigmat; ääntäminen (yleisesti IPA); etymologia ja historiallinen kehitys; käyttöalueet ja rekisteri sekä vivahteet; esimerkkilauseet; merkityksen erottaminen useisiin sensseihin sekä niiden selitykset; sekä mahdolliset synonyymit ja antonyymit ja viitteet.

Digitaalisissa sanakirjoissa merkintöjä käytetään myös koneelliseen käsittelyyn. Standardit kuten TEI (Text Encoding Initiative) ja Lexical Markup Framework (LMF) mahdollistavat sanakirjojen tallentamisen, linked data -työskentelyn sekä tehokkaamman haun ja semanttisen analyysin. Lisäyksiä voivat olla ääni- ja kuvatiedostot sekä käyttöliittymäkohtaiset merkinnät, jotka parantavat sekä oppimiskokemusta että hakutulosten käytettävyyttä.

Historia ja käytäntö korostavat, että sanakirjamerkityksen laadun perusta on editorial policy sekä kustannettujen merkintöjen konsistenssi. Kumpikin, sekä perinteinen että digitaalinen surutyys, nojaa tarkasti määriteltyihin merkintäkäytäntöihin, jotta tieto olisi sekä ihmisille ymmärrettävää että koneille tulkittavaa.