Oksidointikykyä

Oksidointikykyä kuvaa kemiallisessa mielessä yhdisteen kyky aiheuttaa hapettumista toisessa yhdisteessä. Käytännössä se vastaa oksidointiaineen voimaa vastaanottaa elektroneja ja siten aiheuttaa toisen aineen hapetusasteen nousun. Oksidointikyky ja redox-potentiaali liittyvät toisiinsa: suurempi standardipotentiaali E° merkitsee vahvempaa oksidointikykyä. Oksidointikykyä tarkastellaan usein standardeissa olosuhteissa, mutta todellinen kyky riippuu myös vastaanottavasta systeemistä ja ympäristöstä.

Oksidointikykyyn vaikuttavat sekä yhdisteen rakenteelliset ominaisuudet että ympäristötekijät. Elektronien vetäytyminen ja stabilointi reduktiomallissa, molekyylin suojajärjestelmät sekä resonanssi voivat vahvistaa oksidointikykyä. Myös liuenneen aineen pH, suolan konsentraatio ja eläminen (eli solventti) vaikuttavat sekä potentiaalin arvoon että reaktion nopeuteen.

Mitattavissa se osoittaa käytännössä potentiaalin, jolla oksidointi tapahtuu, kuten standardi E°-potentiaalin kautta. Redox-reaktioita voidaan kuvata elektroni- siirtona ja tietyllä sähkökemiallisella mittauksella, esimerkiksi redox-titraatioilla tai syklisten voltametrian (cyclic voltammetry) avulla. Nämä menetelmät antavat arvion oksidointikyvystä ja sen vaikutuksesta reaktioiden kestoihin sekä reaktiokinetiikkaan.

Esimerkkejä voimakkaista oksidanteista ovat hapen, kloriini- ja permanganaattiyhdisteet sekä typpihappo- ja digoksidiluonteiset yhdisteet; pienempi oksidointikyky on usein havaittavissa uudemmissa tai stabiloiduissa järjestelmissä. Oksidointikykyä hyödynnetään teollisesti hapettavina aineina, analyyseissä ja biologisissa prosesseissa, joissa reaktiot ovat riippuvaisia elektronien siirrosta.