Neuroplastisuutta

Neuroplastisuus tarkoittaa aivojen kykyä muuttaa sekä rakennettaan että toimintakykyään kokemusten, oppimisen ja ympäristön vaikutuksesta. Se kattaa sekä kehityksen aikaiset muokkaukset että aikuisiällä tapahtuvan sopeutumisen. Plastisuus on jatkuva vuorovaikutus aivojen hermosolujen ja kokemusten välillä.

Plastisuudessa erottuvat sekä synaptinen plastisuus että rakenteellinen plastisuus. Synaptisessa plastisuudessa hermosolujen välisten yhteyksien vahvuudet muuttuvat; pitkäaikainen potentiaatio (LTP) ja pitkäaikainen depressio (LTD) ovat keskeisiä mekanismeja. Rakenteellinen plastisuus tarkoittaa uusien synapsien muodostumista, dendriittien haarautumista ja aksonien uudelleenreititystä. Osana tätä prosessia voi tapahtua uusien hermosolujen syntyä hippokampuksessa sekä myelinoitumisen muutoksia. Plastisuuden ilmentymiä säätelevät kokemukset, harjoittelu, uni ja ravinto.

Kehityksessä plastisuus on erityisen suurta varhaislapsuudessa kriittisten kehitysvaiheiden aikana, jolloin motorinen oppiminen ja aistimuksellinen kehitys ovat herkkiä. Aikuisuudessa plastisuus säilyy, mutta sitä ohjaavat enemmän omaksutut tottumukset, ympäristö ja aktiivinen harjoittelu. Unella ja liikunnalla on tärkeä rooli, ja välittäjäaineet kuten BDNF:n kaltaiset tekijät auttavat yhteyksien vahvistamista.

Sovellukset ja rajoitteet: Neuroplastisuutta hyödynnetään neurologisten vaurioiden, kuten aivohalvauksen, jälkeisessä kuntoutuksessa sekä oppimisen ja taitojen opettelun tukemisessa. Toisaalta plastisuus voi olla haitallista, jos aivojen uudelleenjärjestäytyminen johtaa haitallisiin kompensaatiomekanismeihin, kuten krooniseen kipuun tai pelko-oireisiin. Ymmärrys plastisuudesta auttaa suunnittelemaan tehokkaita koulutus-, liikunta- ja hoitostrategioita.