Monikkomerkistä

Monikkomerkistä on termi, jota käytetään joissakin suomenkielisissä lingvistiikan teksteissä kuvaamaan monikon ilmaisemiseen liittyviä ilmiöitä. Sillä ei ole vakiintunutta, yksittäistä määritelmää standardissa kieliopissa, vaan se viittaa laajaan ilmiökenttään, jossa tarkastellaan, miten monikon merkki syntetisoidaan sanan vartaloon ja miten se vaikuttaa taivutukseen sekä äänneasuun ja muotoseikkoihin.

Käsite ja käytäntö liittyvät monikon muodostumiseen eri sanaluokissa sekä siihen, miten monikon merkki reagoi äänteellisiin ja morfologisiin muutoksiin. Suomen kielessä yleisin monikon päämerkki on -t, mutta monikon muotoon vaikuttavat kielen taivutusluokat, äänne­harmonia ja mahdolliset vartalosäännöt sekä epäsäännölliset sanamuodot. Esimerkinomaisesti nominatiivin monikko on usein -t-suffiksi, kun taas genetiivissä ja osittaisissa muodoissa monikon muoto voi olla huomattavasti monimuotoisempi.

Kielitieteellinen tausta ja merkitys: Monikkomerkistä-käsitteen käyttö on tyypillistä teoreettisissa teksteissä, joissa tarkastellaan morfologian, fonologian ja morphophonologian yhteisvaikutuksia sekä sitä, miten monikon merkki leviää eri sanaluokissa. Se auttaa jäsentämään, miten monikon ilmaisemisessa esiintyvät samankaltaiset ilmiöt voidaan luokitella ja verrata sekä suomen sisällä että muiden suomalais-ugrilaisten kielten yhteydessä.

Roolit ja rajoitteet: Termi ei ole standardi osa suomen kieliopin sanastoa, vaan se esiintyy lähinnä tutkimus- ja teoreettisissa yhteyksissä. Käytön tarkka sisältö voi vaihdella kirjoittajan tai tekstin kontekstin mukaan.

Lisätietoja: monikko, morfologia, taivutus, suomalainen kieli.