Harppomisen

Harppominen (harppomisen) on puheentuottamisen häiriö, jossa puheessa ilmenee epäsujuvuutta. Tyypillisiä piirteitä ovat äänteiden tai tavujen toistuminen, äänteiden pidentyminen sekä puheen katkeaminen eli blokit. Harppominen voi aiheuttaa myös lisäjännitystä kasvoissa, kaula- ja kehonlihaksissa sekä tarvetta välttää puhetilanteita.

Harppomisen taustalla on monimutkainen yhdistelmä tekijöitä. Genetiikkaa pidetään tärkeänä osatekijänä, ja useilla tapauksilla esiintyy perhehistoriaa. Neurobiologiset erot puheen suunnittelussa ja aikatauluttumisessa voivat vaikuttaa siihen, miten puhe etenee. Ympäristötekijät, kuten kielenkehityksen aikataulu ja vuorovaikutustilanteet, voivat vaikuttaa esiintymisen voimakkuuteen, mutta eivät yksin selitä ilmiötä. Harppominen alkaa useimmiten varhaislapsuudessa, ja osa lapsista häivyttää oireet iän myötä; osa jatkaa häiriötä myöhemminkin. Anxiety ja stressi voivat pahentaa tilannetta, mutta eivät yleensä aiheuta harppomista yksinään.

Diagnoosi tehdään puheterapeutin (logopedin) toimesta. Arvioinnissa tarkastellaan puheen sujuvuutta, toistojen tyyppejä, blokkeja sekä mahdollisia kompensaatiotekniikoita. Erotusdiagnoosi huomioi normaalin puheenkehityksen tilapäiset häiriöt sekä muut puhe- ja kielihäiriöt.

Hoito ja hallinta perustuvat ensisijaisesti puheterapiaan. Tavoitteena on lisätä puheen sujuvuutta sekä tarjota keinoja hallita tilanteita ja vähentää ahdistusta. Hoito voi sisältää sekä sujuvuuden muokkausta (fluency shaping) että harppomisen hallintaa (stuttering modification), viestintätilanteiden harjoittelua sekä perheen ja koulun tukemista. Varhainen, säännöllinen harjoittelu parantaa mahdollisuuksia pitkäaikaisiin parannuksiin, mutta tulokset vaihtelevat yksilöllisesti.