Epävarmuustekijöitä

Epävarmuustekijöitä ovat riskinarvioinnissa käytettyjä kertoimia, joilla kompensoidaan puutteellista tietoa tai epävarmuutta tutkimustuloksissa. Näiden tekijöiden tarkoituksena on varmistaa ihmisten terveyden suojelu, kun aineen toksisuus ja altistumistavat eivät ole täysin tunnettuja.

Käytännössä epävarmuustekijöitä käytetään muuntamaan havaittuja haittavaikutuksia arvoiksi, kuten viiteannos (RfD) tai sallittu päivittäinen saanti (ADI). Ne ovat keskeinen osa toksikologisessa ja ympäristöterveydellisessä riskinarvioinnissa, jossa tavoitteena on määrittää turvalliset altistumistasot.

Yleisimmät epävarmuustekijät liittyvät kolmeen pääkategoriaan: extrapolointi eläimestä ihmisiin (interspecies), ihmisyksilöiden välinen vaihtelu (intraspecies), sekä datan puutteet ja tutkimusaineiston rajallisuus. Muita huomioituja tekijöitä ovat ekstrapolointi subkroonisista tai subchronic-tutkimuksista kroonisiin vaikutuksiin, altistumisen reitin ja koettujen olosuhteiden erilaiset vaikutukset sekä mittaus- ja mallinnusvirheet. Nämä epävarmuudet voivat esiintyä yksittäisinä tekijöinä tai yhdistyä.

Epävarmuustekijöille annetaan usein numeerisia kertoimia, jotka voivat vaihdella aineen ja riskinarviointikehyksen mukaan. Esimerkkejä ovat 10-kertainen eläin–ihminen extrapolaatio sekä 10-kertainen yksilöllisen vaihtelun huomioiminen, ja datan puutteisiin tai kestovaikutusten eriyttämiseen liittyvät lisäkerrot, tyypillisesti 3–10-kertaisia. On huomattava, että arvot eivät ole kiinteitä, vaan riippuvat käytetyistä tiedoista ja tavoitteista. Parempien tietojen karttuessa epävarmuustekijöitä voidaan pienentää tai korvata probabilistisilla lähestymistavoilla.

Epäävarmuustekijöitä käytetään ensisijaisesti suojelevasti, mutta niiden tarkka käyttö ja tulkinta riippuvat arviointikehyksestä sekä aineesta.