vangitsemiseen

Vangitsemiseen viitataan rikosoikeudellisessa kontekstissa prosessina, jossa viranomaiset ottavat henkilön kiinni ja pidättävät hänet tutkintaa varten. Yleisesti kyse on esitutkinnallisen toiminnan alkuvaiheesta, jonka tarkoituksena on varmistaa todistaminen, estää todistamisen turmeleminen tai henkilön pakoreitti. Termiä “vangitseminen” käytetään kuvaamaan koko toimintaprosessia, ja ilmauksessa “vangitsemiseen” esiintyy yleensä illatiivinen muoto, jolla viitataan siihen tarkoitukseen tai toimenpiteisiin, joihin arkkitehtuuriltaan kuuluvat pidätys ja tutkintaan vieminen.

Laillinen kehys ja menettelytavat vaihtelevat maittain, mutta yleisesti vangitseminen on säädeltyä ja vaatii lainmukaisia perusteita. Monen oikeusjärjestyksen mukaan poliisilla tai muiden viranomaisten on oltava huomautettu epäilyksen perusteet sekä oikeus tulla kuulluksi. Suomessa rangaistusmenettelyä säätelee rikosprosessilaki sekä poliisilaki, joiden puitteissa pidätys voidaan toteuttaa väliaikaisesti ja usein siten, että pidätyskäynnit ja tutkintavankeus vaativat myöhemmin oikeudellisen harkinnan ja tuomioistuimen vahvistuksen. Pidätyksen kestoa sekä mahdollisia jatkoja säännellään sekä yleisen oikeusturvan että kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaan.

Oikeusturva on keskeinen osa vangitsemisprosessia. Uhrien ja epäiltyjen oikeudet – kuten oikeus saada oikeudellista apua, oikeus tietää epäilyksen perusteet sekä oikeus anteeksiantamattomaan oikeudelliseen valvontaan – turvataan sekä kansallisessa lainsäädännössä että kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Vaarat, kuten mielivalta tai virheellinen pidätys, ovat esillä jatkuvan valvonnan ja oikeudenkäyntien kautta pyrkimyksessä minimoida.