työlainsäädäntö

Työlainsäädäntö tarkoittaa Suomessa työntekijöiden ja työnantajien välisiin suhteisiin liittyvää oikeudellista sääntelyä. Se kattaa sekä yksittäiset työsuhteet että yleiset työelämän käytännöt ja koskee muun muassa työsopimusten muotoa, työehtoja, palkkaa, lepoa ja turvallisuutta sekä tasa-arvoa. Suurin osa säännöksistä on lainsäädännössä, mutta merkittävä rooli on työmarkkinoiden kollektiivisilla sopimuksilla.

Keskeiset lait ja säädökset muodostavat lainsäädännön perustan. Työsopimuslaki määrittelee työsuhteen keskeiset oikeudet ja velvollisuudet sekä työnantajan ja työntekijän välisen sopimusvastuun. Työaikalaki säätelee työaikaa, lepoaikoja ja ylitöiden käsittelyä. Vuosilomalaki määrittelee vuosiloman saamisen ja sen ansaitsemisen periaatteet. Työturvallisuuslaki asettaa työympäristön turvallisuus- ja terveysvaatimukset. Tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuolen, iän, etnisen taustan ja muiden perusteiden mukaan sekä edistää yhdenvertaisuutta työelämässä.

Lainsäädäntöä täydentävät ja käytännön työtä ohjaavat sekä maan sisäiset että eurooppalaiset säädökset sekä kollektiiviset sopimukset (TES), jotka toimialoittain voivat asettaa tarkempia tai palkkoihin sekä työaikaan liittyviä ehtoja. Työlainsäädäntö toteutuu ja valvotaan viranomaisten kautta, ja riita- tai muissa oikeudellisissa kysymyksissä ratkaisuja voidaan hakea neuvottelujen lisäksi oikeusasteilta, mukaan lukien tuomioistuimet.

Työlainsäädäntö noudattaa kansainvälistä ja EU-lainsäädäntöä, sekä ILO:n suosituksia ja direktiivejä, joita Suomi implementoi osana lainsäädäntöä.